ROUVA VESTMAN (hämmentyneenä.)
Niin — niinkö kävikin —.
AARO.
Niin, niinpä kävi
Nyt enää mitään toivoa ei tarvis.
ROUVA VESTMAN (seisoo hetken, kuten ennen, katsoen murheellisen mykkänä, lähtee huoneesta.) Voi voi —!
(Vähän päästä alkaa hänen huoneestaan kuulua virrenhyrinää: 'En ymmärrä, mik' ilo, mikä kunnia — —').
AARO. Saa vielä voivottelut kuulla. (Kokoilee kirjoja.) — Ei, näin jos minut salamurhattiin, en lähde määkien, kuin märkä vuona; kuin ilves itse pahan pesään putoon ja puren haavan heille sisuksiin; kuin myllynkiven heille kaulaan heitän tään epaton, tään sekasikiön. — Ja tämän talon noita niittäköön, mit' itse ilkeydellään kylvikin.
KERTTU (tulee, heittäen jaloistaan kalossit.)
Oo! Tulivatpas —
(Huomaa samassa Aaron synkeyden.)
No —?
(Yrittää ottaa kirjan.)
AARO.
Ei kosketa.
KERTTU (tarttuu häntä rinnuksiin, ravistaa.)
Mies, mik' on mennyt sinuun?
AARO (raukeammin.)
Anna olla.
KERTTU (sieppaa kasasta kappaleen kirjaa.)
Kun kauniisti et anna, otan itse.