KERTTU (huoaten teeskennellysti.) Ja mieron armoilla me yhdessä. Sen höyryn seassa noin haihtui myös, takaisin antajilleen kai, se ropo, mink' oli meidät tielle autettava. Häämatkain, taideopintojen vaivat vain säästyivät — (Kääntyen ikkunaan päin.) Ja-jaa!
MOISIO.
Ei toki, ei!
Rehellist' ansiotaan käsistään
ei hurtta sentään heittää uhanne!
KERTTU.
Ei uhkaa, mutta heittää, nähdäänpäs!
Se 'veren hinta' polttamaan jäis häntä.
MOISIO (kävellen pari kierrosta kiivaasti edestakaisin.) Jos kysymys vain Aaron kiukuista ja sinun opintiestäs todell' on, niin… (Yltyen.) Sinun taitees ura kauniimpi on oleva kuin Aaron, usko mua, sa korkeammas kohoat kuin hän, sen näen merkeistä —. (Ottaa jälleen Kertun kädet.) Sua laajemmin, sua hartaammin kuin häntä tarvitaan. Sun kehitykses tie ei häiriintyä, ei estyä saa vuoksi kenenkään, — ei yhden Aaron seikkain takia. Tään minä taata tahdon, — kuten voinkin, jumalan kiitos! (Asettuu jälleen istumaan pöydän reunalle, asiallisesti.) Sinä lähdet siis maailmaa katsomaan ja oppimaan, ja pian — jotta pian saamme sinut takaisin iltojemme iloiksi; kanss' Aaron taikka yksin, miten vain, tai minun mukanani, jos niin sopii; tulevan miehesikö varoilla vai tulevan — päämiehes — toisin sanoin: teatterimme laskuunko sä lähdet, — ne huolet heitä pois, sua pyydän mä. Sä lähdet — sehän saa jo päätös olla?
KERTTU (niiaten.)
Saan kiittää.
MOISIO (suutelee häntä käsitaipeeseen.) Mun on kiitettävä tuosta, — sull' oikeus on kaikkeen kiittämättä. Vaan joka tapauksessa ohjata sua pyydän hengen teitse matkallasi, niin luulen paremmin sen menestyvän, — jos niin mun sallit luulla —.
KERTTU (painaen lyhyeksi hetkeksi päänsä Moision olkaa vasten.) Hyvin teet, min teet, ja oikein luulet, mitä luulet, päämieheni sä jalo!
MOISIO. Ah, niin jalo! ylevä, mahtava! — niin heikko sentään, sun perhonjalkas astinlauta vain, — sun kynttiläsi altis jalka vain!
KERTTU.
Jotakin herrat henkii joutessaan!
— Ai, toiset kynttilät nyt jalkeill' ovat!
(Puskee taas nopeasti päänsä Moision
olkaa vasten, ponnahtaa sitten pois.)