ROUVA VESTMAN (tulee huoneestaan lamppu kädessä, on jo hämärä.)
Kun luulin Aaron —
MOISIO (käyden notkeana vastaan.) Minä täällä vain —, kai täti tuntee vielä — Moisio —. Minäkin tapailin täält' Aaroa, mut enpä onnistunut —. (Kättelee, kun rva V. on saanut lampun pöydälle.) Hyvää iltaa!
ROUVA VESTMAN
En ollut tuta —! Tervetulleeksi!
Niin kovin muuttunut — ja vahvennut.
Ja menestystä kuuluu olevankin.
MOISIO. Hm, jaa — ei saata kieltää. — Aaro siis on poissa — ehkä kaupungissa asti?
ROUVA VESTMAN (huoahtaen.)
On poissa — poissa näkyy olevan.
En tiedä mitään hänen menoistaan.
Niill' on kai asioiltaan — millä liekin.
(Istuutuu, Moisio samoin.)
Ne hänen menonsa niin tärkeitä
ei taitais olla — hänen asioistaan
lie hädin täyden miehen asioiksi.
Vaikk' Aaro täyden huolen niistä saa —.
(Kerttu pujahtaa toiseen huoneeseen.)
MOISIO. Nyt huolt' ei pitäis olla Aarolla, — jos ehkei aivan omatekoisia.
ROUVA VESTMAN Niin, omaa tekoa ne eikö liekin. Vaan kovin äskenkin ne poikapoloon näkyivät ottaneen. — Niin, eihän kaikki ajoissa tunne omaa etuaan.
MOISIO. Se myöhäistä ei viel' ois Aarolle, ei ensinkään — vaikk' ois jo kyllä aika. Nyt kun on mulla ollut myötätuulta, — jot' en mä voi, en tahdo salata —
ROUVA VESTMAN.
Niin, niinhän monikaan ei menesty.