MOISIO. — mä veljen kättä hälle tarjoisin. Vaan sanoa mun täytyy: aiettani hän puolestaan ei suinkaan helpoita. (Nousten, suutahtaen muistelustaan.) En saata kieltää hänen kohdelleen mua ynseästi, melkein vihamiessään. Mut unhoittaa kai vielä senkin voin, jos silmänsä vain auki saan —.
ROUVA VESTMAN. Voi voi, se poika kerrankin on poikkipuolin tiell' ollut itsensä. — Ei vahinkoon lie toki nytkään muita saattanut —? — Vain itseään hän vainoo. Kerrankin jo piennä puntarpaänä karkasi setänsä leivistä —
MOISIO. Ah, muistanhan: hänt' ylen holhottiin, hän selitteli, — vaikk' enemmän lie hemmoiteltu sentään. Niin, itseään hän sortaa vain — ja teitä. Vain kiusaa joutavaa hän korkeintaan voi tuottaa muille, — kuten mulle nyt. Ei viime varani hän suinkaan ole täss' asiassa, vaikka uhmailee kuin oisi se, — vaan katumaan voi jäädä hän sitä vielä. Kunp' ois varaa siihen —.
ROUVA VESTMAN (huoahtaen.) Ei oisi, ei! Vaan mistä asiasta —? Ei Johan Wilhelm ota pahakseen, jos kyselen — se Aaro useinkaan ei haaskaa puolta sanaa asioistaan. Kai mua säästääkseen —.
MOISIO. Ah, säästääkseen — Niin halveksii vain hyvää tahtoani ja omaa menestystään, kun sen ohjat mun käsissäni ehkä huomaa jo! Vai puolta sanaa ei —
ROUVA VESTMAN. Ei maininnut nimeä johan Wilhelmin hän ole. (Melkein pelokkaasti.) Jotakin sit' on —. Niinkuin umpilampi — — Ei pidä sentään häneen paheta, vaan toivon vara yhä säilyttää!
MOISIO. Täst' alentukoon sentään puhumaan, hän niille, joista vastuussa hän on! Ja minut mainita hän saa kuin saakin. Hän vielä ajoissa voi avun löytää. — Vois todell' oman kodin, oman konnun hän teille tuota pikaa tarjota, jos muistais, mihin on hän velkapää. Ei mikään hänen ois tää talo ostaa, — mä hälle helposti sen välittäisin, jos hän vain välittäis sit' ottaa vastaan.
ROUVA VESTMAN.
Voi, voi, ei toki niin hän olla vois —?
(Hörähtäen, hyvillämielin.)
Kukapa tok' ei hyvääntyöhön suostuis.
(Arastellen.)
Ja jos ei hän, niin oonhan minäkin —
MOISIO.
Ai-aivan hyvin — sekin hyvin sopii.
Niin vainkin, oitis tositoimeen siis!
Ma varalle tuon pian käsirahaa.
ROUVA VESTMAN (ketterästi nousten.) Voi — Johan Wilhelm istuu, eihän lie nyt kiirettä — ees teetä juomme tässä — (naurahtaen) kun näin on meillä yhteistointakin.