AARO (naurahtaen.)
Tais toraa pitää talon rouva taas!
Ei huolita —.
(Pyöräyttää äitiään ympäri.)
Vai karhusiko jälleen?
Viis siitä! Pian omilleen hän pääsee,
hopeatarjottimella sen viette!
ROUVA VESTMAN
Hopea —! Multaa edes meillä ois.
Ees perunoille penkin, pari saisi.
Vaan vähät! Kesää taas ei tule meille —.
AARO. Vai ei — ei lupaa? (Tuohahtaen.) Ilmi-noita! pitää 'puutarhaa' muka niinkuin autuuttaan: vain kivi siellä itää, haapa vesoo, vain koiranputki tähkii. Saakuri! Vain ilkeyttään sen kieltää meiltäkin.
ROUVA VESTMAN.
Ois oma mökkipaha meilläkin!
Ois tointa sulla —
AARO (jälleen leikkisästi.) Tointa! Eikös ole? (Viittaa papereihinsa.) Ei huolita! (Kohoittaen äitiään leuasta.) Kun talonsa saa mankko vasaran alle, me sen huudamme. — Oo, rahaa kyll' on maassa! — Perunoille ja kaalille 'puutarha' raivataan, hedelmäpuilla, marjapensailla tuo päivärinne uuteen uskoon saadaan. Ja sisäänlämpiävä sauna rantaan —
ROUVA VESTMAN (puoli-uskossa, myhähtäen.)
Niin sauna — saatava se sekin ois!
Ja navetta ja lehmä —
AARO. Täysi hoito! Ja mehiläisille maat hyvät on. Maall' elää voihan täälläkin. Me täällä omasta takaa toimeen tulemme, ja omaa tointaan jokaisella on.
KERTTU (samaan puoli-leikkisään äänensävyyn.)
Ja täältä kaalimailta kaupunkiin
maailmaa pahaa oikein pommitamme.
Perunasodan teemme oikean —.
AARO. Älähän huoli: visertele sinä, saat palkkas, pian saat ne —
(Kerttu tulee hyrähtäen ja peittää Aarolta suun.)