AARO. Ne kustannetaan pääsymaksuista — enk' ota sanaas kuvaannollisesti.
KERTTU.
Ei, älä toki!
(Pudottautuu halaamaan Aaron polvia.)
Kiitos, kiitos!
(Aaro nostaa toisen jalkansa hänen päänsä päälle.)
Karhu!
Nyt olen kiltti, uskon sua vain.
AARO. Niin, nainen, uskos hyvin palkitaan: mun lähin yleisöni saat sa olla. (Nostaa hänet ylös, työntää hänelle arkkeja.) Mun nuoruuttani kannat kädessäs, kun näitä kannat; ja tää nuoruuteni, se raivaa tien mun miehuudelleni, jos mikään raivaa. Tilini mä teen, teen välit selviks 'ystävien' kanssa: elämäkertaani nää lehdet on, elämäkertaa monen ystävyyden, jotk' on koi syönyt, ruoste raiskannut; tarinaa, milloin kevään-valoisaa ja milloin syksyn-synkkää, lemmen, vihan ja toivon, vääryyden, jotk' yhtärintaa mua lapsuudest' on asti ruokkineet.
(Toisesta huoneesta alkaa kuulua rva Vestmanin virren hyräilyä:
'En ymmärrä,
mik' ilo, mikä kunnia…'
Aaron ääni ylenee.)
Jos nimeni vain pilkka liekin vielä, nyt nimen teen, min kaiku päitä puhkoo!
KERTTU.
Vain leikkisanaa turhaan haudot sa.
AARO.
Älähän mitään: tanssikenkäs saat sa!
(Rouva Vestman tulee, virttään hyräillen,
kohentamaan pesää.)
AARO. Ja äitimuori — äitimuori saa — — vaan mikäs murhe nyt —?
ROUVA VESTMAN.
Ei paljon mikään —.