KERTTU (uhitellen.)
Ja miestä! Moisiokin —
AARO.
Moisiokin —?
Mit' on se korppi sulle sepittänyt?
Ja missä?
KERTTU. Kas, jo nenälleshän otat! Vain vähän pyörin viime vappuna mä hänen kanssaan 'Riennon' iltamassa. 'Et etees katso', sinusta hän sanoi; 'vesoimes kiviin hakkaat', nauroi hän.
AARO.
Aa, nauroi! 'Vesoimesta' pilkkaa veisti!
Niin herrain kestää. Vaan mun kuunnella
ei kannata sen haaskalinnun ääntä!
KERTTU. Ei sentään pahalla hän puhunut! Sa turhaa taas —. Vain itseäsi sääli, vain sukulaisenas hän siihen johtui, — ei toki pilkkaa hän —
AARO. Ei tietenkään! Ja kuinka minua ei säälis mies, ma jolle sukua oon taatusti kuin kermalle on kirnun viimeinen virutusvesi sukua! Mut ollaan —, viel' ensi vappuun ollaan sukua! Vaan silloin minä tanssit tarjoon heille, niin herroille kuin narreille, — on viulu jo viritetty…
(Heiluttaa korjauslukuarkkeja.)
KERTTU.
Viulutanssit vain!
AARO. Piano ensi vuonna heille soi, ehk' orkesteri täys jo seuraavana. Vaan nyt jo tuta saa he nilkoissaan, mi mun on sukuvirttä, mikä heidän. (Selaillen taas papereitaan.) Ja 'Vapputanssit' — siinä kirjan nimi! Kuin ketut Simsonin nää säkeet tulta voi tuoda eloon monen moision —.
KERTTU. Myös minut yhteen iloon lasket kai — mut uudet tanssikengät tarvitsen!