Kevätlaulus kuulin ja nuorruin siitä, ja lumi ja jää suli ilosta siitä! Nyt, sydän, liity sen leivon ääneen, ja laulu, hautaani saakka riitä!'
— Ei, tämä ammonaikaist' on jo mulle.
KERTTU.
Oo, minäkin siis ammonaikainen!
AARO (tavoittaen häntä kiinni.) Et, Herran-Kerttu, sit' et uskokaan! Vaan kuules, odotahan vuosi, kaksi, jo lempes arvoinen on lauluni! Sa leivonen, ja minä kevätpuro: sa lauloit minulle jäänlähtö-päivän, ma sulin, jääni loin — ja tulvin nyt. Sä viserrellä vierilläni saat, mä riennän, liityn suurten virtain soittoon; sä päivän säihky laula minulle, mä kevään uhman soitan ihmiselle: 'pois vanhat sillat, lahot laiturit, pois palkovenheet lasten, haaveksijain, pois maalle, mik' on pettävää ja mätää!' — Niin, taistelua, vihaa viritän, ja vasta voiton palkaks sinut valtaan.
KERTTU (torjuen häntä pois.)
Uh sua! Vihoissasko minut veisit!
Ei, rauhaan saat sä jättää maailman.
Tuo kukkapöytä kaada lattiaan!
Kas tässähän sull' onkin taistelua.
(Käy laulahtaen käsiksi Aaron tukkaan;
Aaro saa hänet kiinni.)
AARO. Nyt aseet alas, taikka —! Kuule tosi: ma laulan uhmall' oman kodin kokoon, — vaan runon uhma, rakkautt' on sekin!
KERTTU. Hui, sille rakkaudelle nauretaan! (Halaten.) Vain tämä rakkautt' on maailmassa. Ne sinut tuppisuuksi nauravat. — Tiedänhän: 'naisille' sa vihoittelet, kun ahdast' on sun muka maailmassa; vaan naiset sinut pussiin pistävät, siell' uuden äänen kyllä laulus saa. Ja miehet ovat paranemaan päin: miks suutut heihin, kun ei naisetkaan? Ja miehiä he suuria on kaikki, voi, Aaro-parkani ne tallaa pian.
AARO.
Tuo juuri, tuo se oikein naista on!
(Puristaa käsivarsista Kerttua:
Kerttu riistäytyy irti.)