Tässä parodiassa on epäilemättä erittäin hyviä otteita, mutta liioittelu tekee ne tyhjiksi. Koko meno on liiaksi venäläiseen malliin muodotonta. Näissä henkilöissä: löperössä pormestarissa, 'sivistyssanoilla' ratsastavissa sekä kunniasta ja etusijasta kilpailevissa kanttorissa ja värjärimestari Pommerissa, turhantarkkuuden henkilöitymässä, kolleega Naatuksessa, Shakespearen narrien makuisessa Hillerissä, saiturissa rouva Danellissa — kaikissa heissä saattaa olla hyvinkin suomalainen pohjapiirustus; mutta houkutus pilakuvaan on kirjailijalle ollut ylivoimainen: he eivät vaikuta enää inhimillisiltä — ainakaan suomalaisilta — päättömyydessään. Niinpä vuoropuhelukin on haihattelevaa. Näytelmän loppu taas, missä Hilleri ja nti Salmela lähentyvät toisiaan, on vastoin näytelmän hallitsevaa sävyä otettu totisesti; molemmat henkilöhahmot vaipuvat siinä hentomielisemmälle tasolle.
Jos 'Tukkijoen' tehottomuutena on komiikan liiallinen etnograafisuus ja henkilökuvauksen kaavamaisuus, niin yksilöllisemmässä Kauppaneuvoksen härässä' taas arvaamattomat mielijohteet sekä kaikki muodot särkevä iva vievät harhaan hyvän yrityksen.
* * * * *
Kunnioitettavampi on se koe, johon Pakkala näiden näytelmiensä jälkeen ryhtyi: romaani *Pieni elämäntarina* (1902).
Se on hänen teoksistaan kaikkein vähimmän sitä, mistä lähtien hän on korkeimpansa saavuttanut: laatukuvataidetta. Se ei ole enää epiikkaa, se on sielundraama romaanimuodossa.
Myös elämänpiiriltään 'Pieni elämäntarina' on poikkeus Pakkalan tuotannossa: sen kohtalot eletään etupäässä säätyläiskodeissa, sekä kaupungissa että maalla. Mutta sen harvinaisuus suomalaisena romaanina on siinä, ettei se sisällä sanottavasti miljöön kuvailua. Kaikki huomio ja sielullinen jännitys on tiukasti keskitetty vain sisäisiin johtoaiheisiin, ympäristö ja monet ihmistyypitkin tulevat mukaan vain heijastuksina ja viittauksina. Eikä siitä seikasta sellaisenaan ole sanottavaa muuta kuin hyvää. 'Pieni elämäntarina' on lajiaan kirjallisuutemme rohkeimpia romaaniyrityksiä.
Esteri Kalmin tarina on jo 'Elsassa' ituna: kummassakin romaanissa nuori nainen taistelee uskollisesti ensimäisen rakkautensa puolesta, ja kun se joutuu häpeään, sortuu, vaikka kiintymys toiseen, sisäisesti arvokkaampaan mieheen lupaa uutta elämää.
Lapsuus on Esterille ratkaiseva: se hänessä kehittää tuon uskollisuuden ja kiinteän rakkaudenkaipuun, joka useimmiten viittaa yksinäiseen ja rakkaudettomaan lapsuuteen. Hän on varhain vanha ja myöhään lapsi. Hän kärsii sanattomasti siitä, että äitipuoli on vallannut häneltä isän. Hän viettää melkein mysteerion tapaisella pyhyydellä äitivainajansa muistoa (kts. esim. ss. 21—5), ja äitinsä uskottuun Juho-renkiin hän kiintyy niin läheisesti, että se kiintymys tulee yhdeksi hänen kohtalonsa ydinhermoja. Neidoksi vartuttuaan hän tulee maalta kaupunkiin erään tädin hoiviin, rakastuu konsuli Holman poikaan Lauriin — todellisesta eroottisesta tunteestako kaunista nuorukaista kohtaan (s. 42), vai jonkunlaisesta säälistä häneen (s. 66, 69) ja samalla lapsenomaisesta kiintymyksestä äidilliseen konsulinna Holmaan (s. 119 y. m.)? Tätä kysymystä romaani ei vakuuttavasti ratkaise, nämä eri mahdollisuudet tuntuvat kaikki otaksuttavilta, kun ajattelee Pakkalan tyypillisiä naisluonteita. Lauri Holmassa ei ole nähtävänä sitä yksilöllisyyttä, josta Esterin luontoisen, tiiviin ja vaistoiltaan herkän individin arvaisi jäävän iäkseen riippumaan. — Esterin liitosta Holman kanssa ei tule mitään: myrkyllinen maailma, kielaat tädit, alhaiset kosiskelijat tunkeutuvat väliin juoruineen (siinä kohden tulevat m. m. Juho-rengin suhteet tärkeiksi); ja Holma on liian heikko voittaakseen 'yleisen mielipiteen' painostuksen. Eron jälkeen Esteri elää oikean myrsky- ja kiihkokautensa, mutta hän on turhassa, suorastaanpa hysteerisessä näyttelijätär-osassaan kerrassaan menettää meidän myötätuntomme, niin oudolta hän siinä vaikuttaa. Palattuaan jälleen maalle hän lähentyy vihdoin lapsuusystäväänsä, ent. ylioppilasta Rautiaista; luulisi tästä pitäin Esterin tulevaisuuden selkenevän, luulisi, että hän juuri Rautiaisen, toisen poikkeusyksilön kanssa, jolla sitäpaitsi tuntuu häneen olevan alkuperäisempiä oikeuksia kuin jollakin Lauri Holmalla, löytäisi täydellisen sovituksen. Mutta kirjailija päättää toisin hänen tarinansa. Esteri tulee kyllä — eikä nähtävästi vasten sydäntään — Rautiaisen vaimoksi; mutta hänen synnytettyään ensimäisen lapsensa hänet tapaa kuolemansairaus, — sillä hän lukee lapsensa silmistä, oman menneisyytensä; ja hän kuolee yhdessä lapsensa kanssa, hourien yhä Lauri Holmasta.
Kertomuksen asiallisessa kulussa tuntuu olevan joku aukko, jonka yli lukija ei voi siirtää kaikkia sielullisia vaistojaan. Mikä on se kohtalokas menneisyyden merkki, joka tekee tyhjäksi Esterin toivon uudesta elämästä? Esterin suhteet Holmaan, Alfred Levoniin, — joka herrasmies näyttää s. 287—9 asettavan odottamatta ikäänkuin väärän vekselin Esterin lunastettavaksi — ynnä muihin tuntuvat siksi viattomilta, joskin hermoja kuluttavilta, ettei uskoisi niiden seurausten ulottuvan kauaskaan. Eikä arvaisi Rautiaisen lopultakaan jäävän vain Esterin hätävaraksi. — Kirjailijan arvokas pyrkimys ilmaista sankarittarensa kulloistakin tilaa ja elämänsuhteita vain muuntelevalla sielullisella sävyllä, välttämällä kouraantuntuvia 'asioita,' ei ole johtanut häntä voittoon. Se salatun sielunelämän rikkaus, mikä 'Pieneen elämäntarinaan' on koottu, ei pääse täyteen tehoonsa näin aforistisessa muodossa.
Romaanin alkupuoli on verrattain selväpiirteinen, varsinkin I luku. Mutta VI:teen lukuun takertuu; siinä kovin laajasti esitetty Laura Sorvon romantiikka, jossa kyllä on aavistuttavia vertauskohtia Esterin tarinaan, jää kovin kysymyksenalaiseksi, varsinkin tarpeellisuudeltaan. Ja siitä pitäin teoksen rakennelma uppoaa tulvehtivain mielijohteiden ja psykoloogisten pikkupiirteiden alle. — Henkilöihin niinikään kirjailijalla on tavallisesti alussa hyvät otteet. Mutta sitten hän siirtyy toiseen tyylilajiin, joka riitelee oudosti henkilöstä siihen saakka saatua kuvaa vastaan. Niin käy Esterin luonnehahmoittelun. Toiselta puolen hänen pingoitettu hermoelämänsä, varsinkin XII:sta luvusta lähtien, ja toiselta taas liian enkelikauniit kirjeet ja kohtalosadut (39, 69, 195) tuntuvat kuin toisesta temperamentista, vähemmän raittiista, häneen siirretyiltä. Hänen isänsä, forstmestari, vaikuttaa toisinaan aivan yllättävän itsevaltaiselta, vaikka hän paikoin tuntuu todella heltyvän tyttöään kohtaan. Päinvastoin taas täti Smarin ensin kuvataan sangen humoristisesti nuuskivaksi vanhaksipiiaksi, louhikäärmeeksi, joka 'tuli Esterin kamariin aina kuin avaimen reijästä ja kulki kuulumattomasti kuin vierivä samettipakka, että usein ei tiennytkään ennenkuin näki suuret silmälasit olkapäällään', mutta joka sitten muuttuu ylen kiltiksi ja kultasydämiseksi äidinsijaiseksi. Samaa, jonkinlaista koneellisuutta on Juhon enimmän kuitenkin piika Miinan — hahmossa, monista älykkäistä piirteistä huolimatta. — Tätä romaania hallitsevan impressionistisen luonnekuvauksen paras saavutus on nähdäkseni Esterin äidin kuva, joka syntyy parilla lauseella Juhon kertomana (s. 33): '— — vainaja oli tullut sisään, katseeltaan lempeä ja kaunis kuin enkeli. Oli tervehtinyt Juhoa kättä ojentaen ja kysynyt nimeä. Kun Juho oli änkyttänyt, niin oli hän katsonut hyvin läheltä ja sanonut: Ystäväni, katso minuun ja sano rauhallisesti. Ja aivan puhtaasti oli silloin tullut suusta: Juho Anttonen.'