'Oulua soutamassa' on ainoa Pakkalan teos, missä luonnonkuvauksella on oma itsenäinen, ihmiskuvauksesta riippumaton arvonsa. Siten se muodostuu objektiiviseksi ympäristön maalailuksi. Mutta se mielihyvä, millä kirjailijan silmä kiintyy maisemiin matkan varrella, siirtyy lukijaankin ja virittää hänessä raikkaan liikunta- ja näkemisilon.
Jos Pakkalan ensimäisessä näytelmässä, komediassa *Tukkijoella* (1899), olisi paikallistuntukaan vahvempi, niin se voisi vaikuttaa luontoperäisemmältä. Mutta siitä paremmin kuin luonteiden tai kielimaun luonteellisuudesta tässä huvinäytelmässä ei voi paljon puhua. Sanotaan: 'tässä pitäjässä' ja 'toisessa pitäjässä'; lähes samanlaisella arviokaupalla tekijä on jaellut henkilönsä eri säätyihin: Turkan, Huotarin tukkilaisiksi, vaikka he ovat vain yleensä reippaita kunnon nuoriamiehiä, ilman vähintäkään karheutta, ilman rajuja luonnonviettejä, ilman erämiesverta; rättärin heidän vastakohdakseen, kyläläisen yhteiskuntamahdin henkilöitymäksi, vaikka hän tuntuu kovin kapoiselta edes ivakuvana edustamaan persoonallaan muuta kuin korkeintaan Poro-Pirkon ja Pahna-Maijan ynnä heidän uskonsisartensa seurakuntaa. Tyttöväki myös on luonnehdittu sangen ylimalkaisten tuntemusten varaan, — eipä paljon sen kummemmin kuin mitä rekiviisuntekijä juttelee säkeissään:
Tämän kylän tytöt ovat tilulilulei, toisen kylän tytöt ovat huhhahhei.
Kyllähän kaupustelija Maijan voi sekä varreltaan että kieleltään eroittaa Pietolan Katri tyttärestä, mutta he menestyvät kuitenkin molemmat — ja kaikki muutkin — vain 'laulunsekaisessa huvinäytelmässä.' — Pietola on alusta loppuun pelkkä tuhnio, surullisen suomalainen tyyppi, jonka kuvaukseen on kyllä imeytynyt tervettä ivaa suomalaisen talonpojan velttoudesta ja tuhmuudesta, mutta jonka olemus on liian puhdas edes itsetiedottomasta lahjakkuudesta — jota Kiven henkilöt ylitsevuotavat — ollakseen koomillinenkaan.
Tässä näytelmässä, — jonka 'juoni' on sekä romaaneissa että seuranäytelmissä muodostunut sangen stereotyyppiseksi: kaunis talon tytär, jota viekas ämmämäinen rättäri koettaa petoksella ja muilla pakkokeinoilla saartaa omakseen, saatetaankin lopulta oikean kunnon miehen syliin, Turkan, joka miehevyydellään ja neuvokkuudellaan paljastaa kilpailijansa kurjuuden ja saattaa voitollaan myös oman säätynsä, tukkilaisuuden, voittoon pitkin linjaa, — tässä näytelmässä eletään sanaleikkien ja sutkausten varoin. Mikäli se huvittaa, se huvittaa reilulla, irtaimella tuokiotila- ja sanakomiikallaan. Tukkilaiselämä on siloista ja idyllistä, siitä puuttuu maantuntua. Varsinainen huumori nousee Pakkalalla vakavampien elämäntuntojen pohjalta; huvinäytelmä muuttuu hänellä pilaksi, johon alkuaineksina kuuluvat sukkeluudet, laulut ja ilveilevät keksinnöt. Kun ne sitten punotaan yhteen Pakkalan vilkkaalla replikeeraus-lahjalla — joka kuitenkin vain kertomuksissa on saavuttanut taiteelliset voittonsa —, niin ei ihme, että kappale voi saavuttaa niinkin suuren yleisömenestyksen kuin 'Tukkijoella'. Tämä näytelmä on ilmeisesti menestynyt muutenkin kuin 'suuren yleisön' huvituksena: kuinkahan monen seuranäytelmien-sepittäjän mielikuvitusta se onkaan hedelmöittänyt luomaan yhä uusia Turkkia, Tolareita, Maijoja, rättäreitä, Pölhö-Kustaita y. m. s. keveimmän näytelmistömme kiertolaisia! Näistä näytelmäkirjailijoista mainittakoon Maiju Lassila, joka Pakkalaankin nojautuvissa henkilöluonnoksissaan ilmaisee kyllä alkeellisempia vaistoja, mutta ei yhtä nasevaa vuoropuhelun johtelua.
* * * * *
Se koomillisen mielikuvituksen paisutus, mihin olemme tavanneet taipumuksia jo Pakkalan ensi teoksissa, viettää hänen toisessa näytelmässään *Kauppaneuvoksen härkä* (1901) voittojuhlaansa. Siitä olisi voinut tulla jonkinlainen Ibsenin 'Folkefjenden' paroodinen rinnakkaisdraama; nykyisessä muodossaan se on pikemminkin vain mätäkuun-pilaa, jossa Gogolin-moisen summaton mielikuvitus ja väsymätön, länsieurooppalaisesti salattu äly leiskuvat mielin määrin.
Näin huimaa pikkukaupunki-ivaa näytelmistössämme ei esiintyne. Robert Kiljanderin komediat ovat vallan kilttejä siihen verraten. Tässä näytelmässä ei ole sitä porvarillista tyyppiä, jossa ei piilisi joku groteskimaisuus, jolla ei pää olisi hiukan viistossa.
Itse 'kauppaneuvoksen härkä' — lopultakin vain luonnollinen nauta, vihainen äksy sonni, — kasvaa sen hulluuden vertauskuvaksi, mikä tätä elämänpiiriä vallitsee, jonka hirmuvaltaa kaupungin koko hallinto ei mahda kukistaa, — eikä jouda, eikä tohdi. Sillä joka kajoaa kauppaneuvoksen härkään, hän kajoaa itse kauppaneuvokseen. Ja kauppaneuvos on yhteiskunnan hallitseva sallimus.
Tähän ympäristöön, jonka ilmassa on kaikenkaltaista kouhoutta, jonka koko elämä on yhtä humaltumusta ja sitä seuraavaa jälkipäivän viettoa, viskaa kohtalo helsinkiläisen runoilijanuorukaisen Hurmerinnan henkiseksi johtajaksi, sanomalehden pääksi. Hänen uransa siellä alkaa loistavasti, hänen toiveensa nousevat äkkiä. Mutta kuinka ollakaan, lehdessään varomattomasti julkaisemallaan kirjoituksella kaupungin aktuaalisesta asemasta ja kauppaneuvoksen härästä, — johon vaaralliseen kirjoitukseen hän itse ei edes ole syypää, vaan vahtimestari Hilleri, koomillisuutta ja sala-ivaa täysi deekisnero —, tällä kirjoituksella hän kerrassaan hävittää kauniit pilvilinnansa: kauppaneuvosta Jehovanaan pelkäävät porvarit kääntyvätkin äkisti Hurmerintaa vastaan ja tuomitsevat häneltä viran pois. Tähän ei komedia sentään pääty: kauppaneuvos käy itse laskevammin juoneen ja — koroittaa kapinallisen runoilijan pankintirehtööriksi sekä rikkaan leskirouva Danellin puolisoksi; vieläpä hän lähettää härkänsä teurastajalle, jotta hänen valtansa ja yhteiskunnan 'iteaalinen' rauha säilyisi sitä varmemmin repeytymättä. — Näytelmän aatteelliseksi voimakeskukseksi tarkoitetulle Hillerille, joka sentään vaikuttaa kovin 'deus ex machinalta', jää voitoksi vain tuttavuus nti Salmelan kanssa, joka Hurmerintaa rakastaen on ollut tämän tukena hänen hetkellisessä vastoinkäymisessään.