— Tämä romanttinen, tavallista vaativampi juoni on sepitetty kaikissa liitteissään realistisella luotettavuudella. Sen suoritukseen — aiheesta puhumattakaan — voisi itse Maupassant olla tyytyväinen. Se on täynnä pingoittamatonta sielullista tuskaa.

* * * * *

— Siihen luonnokseen, jolla edellisessä on esitelty Pakkalan Vaaran-epiikka, voisi näistä lapsikuvista ottaa monta uutta huomiota lisäksi. Mutta pääpiirteet lienevät jo tulleet mukaan. Tyypit ovat enimmäkseen samaa maata kuin romaanien henkilöt, mutta huomattavasti kiteytyneet varmaäärisissä novelleissa. Latun Liisan voi tuntea 'Mahtisanan' Maijan vanhemmaksi sisareksi, Vapulla ja Viion Elsalla on paljon sukulaisuutta, samanluonteisia merimiehenalkuja on sekä romaaneissa että novelleissa j. n. e. Rakenteen visuus tiivistää heistä entistä kirkkaampana esiin heidän luontaisen älynsä, heidän tulisuutensa, heidän liikuntailonsa. — Liittyivätpä nämä kertoelmat ikäänkuin välijutelmina laajempiin yhteyksiin tai olivatpa ne tarkoin omalle alalleen rajoitettuja, — ne ovat pyöristeltyä epiikkaa. Ainoastaan joku harva — kuten 'Veli' tuntuu hauraalta ja ikäänkuin koneellisesti kootulta. Melkein kaikki pysyvät rikkaine vivahduksineen, vilkkaine elenäytelmineen (huom. Paljas-Pekan ja Mylly-Pekan älykilvoittelu 'Pieniä ihmisiä' s. 95 ja seur.) elimellisesti koossa; niin seestyneenä ja hallitsevana niissä on luonteenkuvaus. Ja hiljainen huumori heijastelee kaikkialle kuin itse elämän sisimmästä tuleva valo.

Parhaissa näistä pienoiskuvista Pakkala on saavuttanut klassillisen tasapainoisuuden; niissä on pyrkimys ja kyky yhtä, äly ja runollinen vaisto samalla korkealla tasolla varmemmin kuin muualla hänen tuotannossaan.

III

Ulkopuolella tähän asti esitettyä aihepiiriä Pakkala on esiintynyt useassakin teoksessa. Eikä hän mihinkään aiheeseen ole ryhtynyt ilman runsaita edellytyksiä. Siitä huolimatta hänen vaaralais-kuvauksensa jäävät kuin jäävätkin edustamaan hänen taiteellista kykyään sen luotettavimpina ja yksilöllisimpinä saavutuksina.

Luotettavaa epiikkaa kyllä *Oulua soutamassakin* on. Mutta Pakkalan yksilöitä luova psykologia siitä on vähissä. Sekään ei ole suinkaan syntyisin aivan tekijänsä persoonallisuuden ulkopuolelta — paremmin kuin sen kuuluisampi ja alkuperäisempi edeltäjäkään, 'Rautatie,' — paremmin kuin mikään välittömällä näkemyksellä suoritettu elämänkuvaus. Mutta se vaikuttaa, enemmän kuin esim. kaikki Vaaran kertomukset, veronsuoritukselta ajan hiukan kansatieteelliselle, ammattitaitoa kunnioittavalle suunnalle.

Vapaaehtoiselta veronsuoritukselta kuitenkin. Siinä on Pakkalaa ihmiskuvauksen hiljainen ilo, ilmavat, selkeästi nähdyt maisemat, koko juoheva koskenlasku-kuvaus — ja varsinkin herrojen osuus siinä (s. 71—3) — jossa kirjailijan huumori saa taas pilkehtiä näkyviin. — Ammattitaitoa siinä taas on huolellinen kartoitus, esikoisteoksesta paljon kehittynyt eepillinen kertomisen tahti, jokaisen piirteen, jokaisen äänen asiaankuuluvaisuus. Sanonta on normaalista kansanproosaa, siinä ei ole subjektiivista mukanaelämisen iloa siinä määrin kuin esim. 'Lapsuuden muistoissa', mutta ei myöskään vähintä turismin makua.

Tämän tervanvientijutelman, kuten 'Rautatienkin', kertovana sisältönä on kuvauksen verkkainen eteneminen takamailta — tässä Kajaanin takalistoilta — edistyksen voittoalueille ja palaaminen sieltä takaisin. 'Oulua soutamassa' ei kuitenkaan Ahon epopean tapaan ohjaudu hienosyisen psykoloogisen juonen mukaan; juonen haamua siinä on vain Jussin traagillinen kohtalo: rakkaustoiveiden pettyminen, heittäytyminen riemun huumaukseen kaupungissa, tapaturmainen kuolema paluumatkalla. Pääpiirteiltään se siten jää etnograafis-sivistyshistorialliseksi kuvaukseksi, jossa sielulliset ilmeet ovat köyhät. Sielullisia nousukohtia on varsinkin Jussin markkina-humala, — samansuuntainen kuin Jukolan Laurin haltioituminen Hiidenkivellä. Jussin ohella ovat Kusti ja Liisa luonnehditut eloisimmin. Kuvattaviksi kiitollisia tyyppejä, tervakansasta esivallan miehiin asti, kirjailija on muuten tuonut näkyviin paljon, hetkeksi kunkin, kuten useimmissa kirjoissaan.

* * * * *