Koistisen kädet puristuivat nyrkkiin.
"Tuoko minun poikani, tuo pöljä!" huuti hän niin, että Iikkakin pyörähti katsomaan vierasta, jonka oli niin komealla kyydillä ja suurella riemulla tuonut kotimökille. Ja siinä se mies nyt seisoi julman näköisenä, nyrkit puristuksissa aivan kuin uhaten jotakin.
"Mitä merkitsevät minun rikkauteni, jotka niin suurella vaivalla ja taistelulla olen koonnut? Sitäkö varten Jumala on minulle lopultakin antanut menestystä, että voi kolhia sitten kahta kovemmin? Kiusa ja kuolema!"
Hän kohotti kapsäkin kaksin käsin korkealle ilmaan ja iski kaikin voiminsa sen kelkkaan, niin että kaustat paukahtaen katkesivat aivan kuin säestykseksi synkälle kiroukselle, joka jyrähti hänen suustaan.
Vaimon silmissä alkoi kaikki pyöriä ja musteta. Kun hän tointui, istui mies mökin portailla ja itki, mutta Iikkaa ei näkynyt missään. Hän oli kadonnut jäljettömiin.'
Hän oli pillastunut, kuten hevonen. Sille tielleen hän jäi vuosiksi, — hevoseksi uuteen paikkaan, johonkin köyhään sydänmaan mökkiin, jossa hänet oli otettu hoiviin ja annettu hänelle mielihyvällä hänen taipumustensa mukaista ammattia. Kerran hänessä kuitenkin kaupunkimatkalla heräävät paikallisvaistot ja muistot entisvuosilta, ja hän karkaa — oikopäätä kotimökilleen. Se on nyt vauras talo, Iikka ei ole sitä tuntea enää. Mutta pihalla äiti-vanhus on häntä vastassa, hirnunnan kutsumana. Iikka ottaa kelkasta vasun ja mytyt kainaloonsa. 'Sanoo hymyillen äidille:
"Äiti, on leipää, ja voita ja nisuakin."
"Iikka-raukka, oma onneton, kaivattu poikani!"
"Iikka!" lausuu kummastuksissaan nuori mies, joka on vasta tullut tapauspaikalle. Mikä Iikka se on?"
"Sinun veljesi", vastaa emäntä. Hän taluttaa huoneeseen pitkäpartaisen ja pitkätukkaisen miehen. Tämä seuraakin mielellään kuin pieni lapsi äitiään, hymyillen tyytyväisenä.'