Kuinka itsensä-unhoittavalla, miltei naisellisella tunteella Pakkala osaa seurata lastensa mielikuvia heidän vaihtelevissa tiloissaan, sitä todistaa hyvin kertomus sairaasta Nannasta. Se antaa aavistuksen hänen psykoloogisen asteikkonsa laajuudesta. Hänen terveillekin henkilöilleen ominainen kuvittelu on tässä melkein aineettoman rajatonta; 'Kaisun liikkuminen', varpaitten ja sormien kisailu (vrt. 'Lapsuuden muistoja' s. 7) y. m. s. sairaan aistimukset vaikuttavat omituisen unen tavoin. Koko tarinan ylle leviää samanlaista toipuvan kevään hohtoa ja kaihomieltä kuin luteerilaisen kevätvirtemme yli.
Sielullisena näkemyksenä yhtä poikkeuksellinen kuin edellinen, mutta jylhä ja karmaiseva on 'Iikka-raukan' tarina ('Pieniä ihmisiä'). Tekisi mieli nimittää sitä legendaksi, sellaisella kunnioituksentunteella alentavimman ihmisonnettomuuden edessä se on kirjoitettu. — Iikka-raukka on syntynyt ja kasvanut 'voimakkaaksi kuin karhu ja nopeaksi kuin hirvi', mutta jäänyt älyltään aivan lapsen kannalle. Hän toimittaa etupäässä — hevosen virkaa, täydestä sydämestään ja sielustaan; ja sillä toimella hän pitää yllä itsensä ja äitinsä, isän ollessa Ameriikassa kultaa vuolemassa. Kaikki kaupungin vesat pitävät häntä ajokkaanaan, leipäpalkoilla. Sattuupa sitten isä palaamaan kotimaahan rikkaana miehenä, mutta edeltäpäin perheelleen ilmoittautumatta. Kaupungin tullissa hän tapaa omituisen 'hevosen', joka kulkee kahdella jalalla, vuoroin puhuu ja vuoroin hirnuu ja tarjoutuu kiidättämään hänet mökilleen, Ylikylään. Isä ei tunne poikaansa, joka oli ollut vielä sylissä kannettava kun hän läksi kotoa pois. — 'Iikka kuopi ja hirnui niin luonnollisesti, että miestä nauratti, vaikka tuntuikin surulliselta.' Hän istuu kuitenkin kelkkaan, ja ajo alkaa. Pian on taival katkennut ja kotimökki näkyvissä; äiti vartoo poikaansa.
'Äiti huomasi ensimäisenä päitset Iikan päässä.
"Herra siunaa! Voi onneton poikani!"
Mies kohahti kelkasta kuin salama.
"Koistinen! Mieheni!"
Ja vaimo purskahti itkemään.
"Tuoko on poikani?" sai Koistinen käheällä äänellä kurkustaan viitaten Iikkaa, joka seisoi kelkan edessä, korskui ja kuopi ja oli purevinaan kuolaimia.
"Tuoko on poikani?"
"Se, hevosesi!"