Pakkalan pienten kertoelmien henkilöt ja tapaukset ovat nähdyt samassa, edellä esitettyjen romaanien ilmapiirissä. Ne liittyvät sekä laatukuvina että sielullisina näkemyksinä samaan eepilliseen sarjaan.
Mutta ne ovat enää vain vähässä määrin paikalliskuvausta, vaikka paikallisuus kuvastuu aiheisiin. Niiden tarkoituskin on olla sisäistä runoutta, ja niiden pikku ihmiset ja kuvat kohoavat usein suorastaan vertauskuvalliseen merkitsevyyteen.
Teuvo Pakkalan miniatyyrit eivät ole ainoastaan älykkäästi piirrettyjä, runollisia laatukuvia; niillä voi olla harvinainen kantavuus yli yksilön sielullisen tason ja määrätyn tuokiotilan. Se intuitiivinen ajatus, että ihmiset pysyvät samoina, olivatpa he lapsia tahi n. s. täysikäisiä, on niissä keskittävänä voimana. Niiden näkölinjaan voivat sopia inhimillisen kehityshistorian mahtavimmat ilmiöt. Siinä on näiden lapsitarinain erikoisuus kirjallisuudessa.
Niin esim. Teliinin Villen mahtisanalla 'stiiknafuulia' ('Lapsia'-kokoelmassa) on, ottaaksemme sen symboolisesti, suuri uskonnollispoliittinen menneisyys. Käyhän suurten ja suurimpain ihmisten elämässä juuri samalla tavoin kuin tässä lasten kilpailussa: taistelu vallasta ihmismielten yli on aina mielellään muodostunut taisteluksi jostakin tuollaisesta oudosta, salaperäisyydellään herpaisevasta arvonimestä. Asian nimi on usein tärkeämpi kuin itse asia. Eikö nuori prelaatti niin pakanallisessa kuin kristillisessäkin maailmassa, moni kansojen käskijä ja muu päivänsankari ole yksinomaan tuontapaisella 'stiiknafuulia'-valtilla noussut kukoksi tunkiolle? Ja ansiokkaampikin huomaa olevan parasta käyttää hyväkseen voitetun edeltäjänsä keksintöä, päästäkseen täysiin oikeuksiinsa. Niin tekee Villen voittaja juoksukilpailuissa, Maija, jonka edellinen tahtoi saada 'tammana' kerrassaan syrjäytetyksi pois kilpailuista. Ja muutkin henkilöt joutuvat tässä yksinkertaisessa pikkunovellissa edustamaan jotakin ihmiskunnan osaa: niin pääsee Iikka-poju siskonsa suuruuden totiseksi todistajaksi ja osalliseksi hänen voittonsa hedelmistä. Mutta uuden 'stiiknafuuliankin' yllä ovat korkeammat mahdit: isä ja äiti, joiden suhtautuminen juttuun on mainiosti ratkaistu. — Tämä on ihmiskunnan historiaa mitä hupaisimmassa muodossa esitettynä.
Sama ajatus liittää 'Jumalanmarjat' läheisesti 'Mahtisanaan'. Senkin lukee psykoloogisena jutelmana korkealla nautinnolla; siihenkään ei ajatusta ole kirjoitettu kuvan tekstiksi, niinkuin ei milloinkaan Pakkalan tarinoihin. Mutta lukijalle, joka joskus on itse ajatellut ajatuksen 'täysikäistenkin' lapsenkaltaisuudesta, hänelle myös tässä novellissa on kantavaa yleisinhimillistä symboliikkaa, olipa se sitten tietoisesti tai vaistomaisesti siihen runoiltua. Nuo marjapojat ja -tytöt eivät ole vain Vaaran lapsia, ne ovat luonnonihmisiä, jotka uhraavat parhaintaan tuntemattomalle jumalalle, toivoen hänen suosiotaan; Ulla ei ole vain haaveileva tyttönen, hän on uhripappi, johon vallan- ja maineenhimo hiipii hänen huomaamattaan ja viettelee hänet petokseen, kunnes hän lopullisesti saa sen nöyryytyksellään sovittaa, huomattuaan ettei jumala suosikaan häntä sen paremmin kuin ketään; mutta Raution Kalle on rohkea, älyllinen epäilijä sekä jalomielinen uskonuudistaja. — Niin myhäilevällä huumorilla kuin tämä tarina onkin kerrottu, niin se on Pakkalan totisimpia novelleja ja myös sielullisesti erittäin monikuteinen.
Entä jutelma 'Piispantikusta' (kokoelmassa 'Pikku ihmisiä'), fetishistä, jolla ruunankummikin oppii äkkiä lukemaan, — kuka tuntee sen historian läpi aikojen? Eikö sillä ole tuhannet vastineensa kaikkien kansojen lääkitystaidossa, rituaalisissa menoissa, poliittisten älypäitten keksinnöissä? Mitä ovat kaikellaiset ihmelääkkeet, taikakalut, haaveelliset aatteet muuta kuin 'piispantikkuja', — aluksi ristittömiä, sitten, kun keksijä saa kilpailijoita, yhdellä, kahdella, kolmella ristillä varustettuja. — Tiuran Santeri taistelee ylivallastaan yhtä suuripiirteisesti kuin siitä konsanaan taistellaan kaupan ja hengen aloilla maailmassa. Ja hän suoriutuu paremmin kuin 'mahtisanan' keksijä, ainakin toistaiseksi.
Kauas vakavimpaan aikaihmisten elämään heittävät valaistuksensa niinikään tyyppikuvat sellaiset kuin 'valehtelijat' Hanna ja Lyyli, jotka uskoivat ja luulivat muidenkin uskovan heillä olevan päällään omat uudet kevättakit, vaikka pasteerailivatkin äidin röijyissä; tai Vappu ('Ihme ja kumma', sekin 'Lapsissa'), runoilijatemperamentti, joka sai hyvin ahtaasta ottaa tottumuksensa arkielämän velvoituksiin; tai kunnon toverukset Mylly-Pekka ja Paljas-Pekka ('Pieniä ihmisiä'), joissa kaikki oli reilassa, paitsi että heillä oli kummallakin 'arka kohtansa' — toisella punainen tukkansa, toisella paljas nimensä —, 'niinkuin se on kaikilla', sekä että he eivät pääse siitä ennenkuin kuolevat —: silloin pääsevät, niinkuin kaikki; tai Laura ('Veli', 'Pieniä ihmisiä'), jonka veljenkaipuu heijastuu kaihomielisenä hänen äitinsä tarinasta ja täyttyy toisenlaisena kuin hänen odotuksensa oli, niinkuin käy usein aikaisten elämässä. — Tai missäpä Pakkala ei antaisi kuvia aikuistenkin lapsenomaisuudesta. Hänellä on pettämätön kyky 'narrata lapsia', s. o. meitä täysikäisiä, jotka uskomme hurskaasti hänen juttelevan vain Teliinin Villestä, Tiuran Santerista, Ullasta, Hannasta, vaikka hän juttelee myhäillen meistä jokaisesta, täysikäisistäkin. Juuri lapsen hän näkee meissä silloinkin, kun hän panee lehtorin ja vanhan Leenan ('Veljessä') kontilleen nukkelan ikkunasta tirkistelemään, tai nostattaa (erittäin luontehikkaassa kertomuksessa 'Väliaita', Valvoja 1895) mitä parhaat naapurukset Kalliset ja Väistöt vastakkain sen inhimillisen-lapsimaisen omituisuuden yllyttäminä, että kukin on omansa puolesta, vaikkapa vain kissansa ja koiransa.
Hänellä on sentään myös koko joukko tarinoita, jotka eivät välittömästi anna aihetta vetämään tällaisia projektsio-säteitä lasten elämästä aikuisten elämään, tai päinvastoin. Nekään eivät silti ole kaskuja, vaan yksilöitynyttä psykologiaa. Ja niitä hallitsee Pakkalan kekseliäisyys, sydämen ja älyn yhteinen.
Erinomainen näyte hänen draamallisesta kyvystään on 'Mari varkaissa'. Heti ensi lause siinä iskee draamalliseen hermoon: 'Mari oli yksin kotona ja kahviastia oli pöydällä!' Huutomerkki tämän lauseen lopussa antaa ikäänkuin tahdin, jota kertomuksen kulku noudattaa. Lyhyin, kiintein lausein siinä kehitetään yhdestä tuokiotilasta toinen, joissa Marin synnillinen taipumus, lankeemus, ja omantunnon säikyntä ja varokeinot rikkeen peittämiseksi tutkitaan jännittyneellä uteliaisuudella. Ja jännitys kasvaa kasvamistaan, kun näyttämölle astuvat äiti sekä Sanna ja Jussi, jotka kaikki hahmoitellaan muutamilla itse asiaan keskitetyillä vuorosanoilla, — kunnes se laukeaa Marin äkilliseen, tunnustustalupaavaan loppurepliikkiin porstuasta: 'Äiti! Tulkaapa tänne!'
Ukkosta on ilmassa myös 'Häirityssä jouluilossa', ja sekös puhkeaakin jylyksi: tuliluonteinen miehenalku sattuu erehdyksessä paljastamaan ennen aikojaan oman kalliin joulusalaisuutensa, jonka on vast'ikään lukinnut kunniasanansa taa: 'olen sika jos sanon!'; ja sisarten siitä johtuva vahingonilo nostaa myryn, jonka seurauksiin on hukkua koko sisaruskunnan jouluilo.