Tällainen tunto se vähitellen antaa heille sisäisen ylemmyyden rikkaitten ja etuoikeutettujen verroilla. Näille jälkimäisille ei koskaan tule tilinteon pakkoa, eivätkä he vapaaehtoisesti antaudu siihen. Se on heidän elämänsä sokeus.

Tältä kannalta näiden kuvausten kriitillisyys yläluokkaa kohtaan saa suurimman kantavuutensa. Yläluokkalaiset eivät jää ainoastaan omaltatunnoltaan tylsemmiksi, vaan — siellä täällä annettujen viitteiden mukaan — muutenkin sielunelämältään vaivaisemmiksi yhteiskunnan jäseniksi.

Porvarismaailma on, kuten jo ennen huomautettu, nähty vain Vaaralta käsin. Mutta vaaralaiset eivät muodosta puoluetta, eikä 'porvareita' siis katsota puoluesilmillä silloinkaan kun heidät nähdään kunnottomiksi. Latun emännän vihjaus 'herrassukuun' (siv. 36 'Vaaralla') on luultavasti aivan paikallaan; tylyyden ja hassun pikkumaisuuden näkeminen Karenin rouvan käyttäytymisessä Nikkilän emäntää kohtaan, hänen ajatuksissaan Vimparin ulkonäöstä ja Viion lesken 'syntisestä joulupuurosta' ei vähennä luottamusta Pakkalan ihmiskuvaukseen; rouvain käynti köyhien luona (s. 141 ja seur. 'Vaaralla') sekä heidän kaukomielinen huolensa mustista pakanoista (s. 191 ja seur.) on tehokasta ivaa, tehokasta siksi että se on niin tuhannesti tunnettua; Vimparin pyhävihaiset sanat komesrooti Tikleenille ja Nikkilän hiljainen epäilys Montinin rouvan tunnollisuudesta lehmäkaupoissa eivät ole proletaarin nulikkamaista ilkuntaa porvarien viheliäisyydelle, vaan tosiallisia huomioita; ja koko 'Elsan' läpikäyvä moraalinenkin luokkavastakohtaisuus on näkökohta, jonka merkitseminen osoittaa vain oikeata vaistoa, ei mitään epätaiteellista harrastusta. — Pakkalan kriitillisyyttä yläluokkaa kohtaan — siinä missä se esiintyy erikoisena etuoikeutettuna 'ylempänä' säätynä — ei voi sanoa miksikään ennakolliseksi tarkoitteluksi. Jos hänen kuvauksensa taiteellisuudestaan huolimatta vaikuttavat joskus voimakkaana saarnana, niin se on tietysti ominaisuus, josta on iloittava. Pakkala laskee rehellisesti myötätuntonsa lisäpainoksi niiden puoleiseen vaakakuppiin, joissa hän on löytänyt enemmän sisäisiä elämänarvoja. Sitäpaitsi hänen näkemyksensä on, kuten ennen sanottu, sangen tasapuolinen: hän näkee 'porvareissa' myös kunnon ihmisiä (kuten Lindbomin patruunan, s. 10 'Vaaralla'); hän näkee myös vaaralaisissa pirullisuutta ja tylyyttä — 'maailman mieli' esim. 'langenneista' puhkeaa sielläkin, helposti pahansuovaksi ivaksi, kts. 'Elsa' s. 176—7 — ja uskonkiihko saa Korhosessa töykeän edustajansa. Eikä voi syyttää yksinomaan ylempää säätyä siitä, että Vimparin Aaposta tulee lurjus ja teeskentelijä, — jos kohta Vimpari itsekään ei mahda paljoa lapsilaumansa kasvatukseen ja jos kohta Karenin rouva ei tunnu olevan ensinkään omiaan kasvattamaan pojan hyvistä taipumuksista raitista luonnetta.

Se elämänihanne, mikä tuntuu parhaiten vastaavan vaaralaisten kuvitelmaa onnesta, ei varmaankaan ole uusiaikaisen sosialismin muovailema, vaan pikemmin tasapainoisesti porvarillinen, yksilöllisyyttä suosiva ja työteliäs.

* * * * *

Esikoisteoksiin verraten jo 'Vaaralla'-romaanissa on erityisesti huomattavaa syventynyt sisäisyys. Kuitenkaan se ei varsinaisesti ole aatteellinen romaani valtavine vastakohtineen, se on vain sarja 'kuvia laitakaupungilta.' Ja niin paljon kuin siinä onkin surua sekä ankaria kontrasteja — kuten Elsan heleitten unelmain ja Tolpan Annan kurjuuden, sivuilla 32 ja 33 —, niin yleissävyltään sitä voi kuitenkin sanoa melkein idylliseksi: se on täynnä herkkää lyyrillistä mielialaa. Lasten lentävä kuvittelukyky, heidän mielijohteensa ja leikkinsä tuovat aina virkeän tuulahduksen, kun alkaa tuntua painostavalta. Laatukuvien vaihtelevaisuus korvaa sen mielenkiinnon, minkä varmempi suunnitelmanmukaisuus olisi tuonut mukanaan.

'Elsa' on edellistä sekä keskitetympi että sielullisesti yksilöistyneempi. Jo alunpitäen se on tumma ja kohtalontuntoinen, talvitunnelma siv. 15 on kuin täynnä aavistusta. — Mielenliikuntojen vaihtelevaisuus pyrkii siinä yhä enemmän ilmi välähtelevissä vuorolauseissa. — Ja yhteiskunnallisten joukkovastakohtien rinnalle kärjistyvät yhä merkitsevämpinä yksilölliseetilliset sekä uskonnolliset ristiriidat. Pakkalalla muodostuu henkilöitten elämänkatsomus ehkä välittömämmin kuin kellään kirjailijoistamme — välittömämmin kuin esim. Järnefeltillä — näkemysten ja kokemusten pohjalla. Hänen ihmisensä eivät muodostele uskontunnustuksiaan saivartelemalla, he ovat temperamentti-ihmisiä ja heillä on kestävät tunteet. Siitä varsinkin 'Elsan' ihmisluonteiden elävyys.

'Elsakaan' ei sentään ole siinä määrin keskitetty romaani, että vain yksi elämäntarina juoksisi sen yhdistävänä lankana. Siinä on lavea ja voimakas pohjavirta, joka kuljettaa vieläkin mukanaan useimmat edellisessä kirjassa alkaneista ihmiskohtaloista. Siinäkin on päähenkilönä oikeastaan koko 'Vaaran' kansa. Mutta vauhti on huomattavasti kiinnittynyt; niin varsinkin IV:stä luvusta alkaen, joka on erinomainen valmistelu Elsan murhenäytelmään, — II ja III luku kulkevat vielä verrattain matalalla, joskus liian korkeallakin tyttömäisissä haaveissa. Etempänä ovat kuvaustaidon tai psykologian nousukohtia luonnon- ja laatukuvat V:n ja IX:n luvun alussa, kapakkakuvaus ja kirkoitteluluku sekä annoksen hirtehishuumoria sisältävä huutokauppaluku (XV.). — Sikäli kuin luonteet jyrkentyvät, sikäli myös tyyli alkaa vaihtua 'Vaaran' tyvenestä, lyyrillisesti väreilevästä sanonnasta kärkevämmäksi. Monijaksoiset lauseet ovat yhä vähenemässä, perättäiset synonyymit samoin. Kirjailijan (sekä hänen henkilöidensä) rakkaus luonteviin vertauksiin ja sananparsiin on sensijaan säilynyt; ne keventävät tyyliä ja humoristisilla mielijohteillaan vapauttavat usein ahdistavasta tunteesta.

'Vaaran' ja 'Elsan' parhaissa luvuissa Pakkalan taide saavuttaa täyden sekä psykoloogisen että tyylillisen varmuutensa.

* * * * *