— — det som drömmer vackrast och det som blickar mildast, brutalast och vildast skall brytas mot jord och besudlas med mull.

Viion Elsa, jonka elämänkulun on tarkoitus keskittää varsinaiseksi romaaniksi hänen nimellään ristitty teos, ei langennut sisäisesti: hän ei langennut pois ainokaisesta tunteestaan. — Ojanniemen Marin lankeemus sitävastoin oli täydellinen. Hän, lapsena hento, enkelikasvoinen tyttö, jonka mieli on täysikasvuiseksi saakka yhtä viaton kuin ne kuninkaanpojanmorsian- ja enkelileikit, joita Kyttösillan luona leikittiin joukolla, hän sortuu vaaralaisen pojan uhrina. Vimparin Aappo on syyttävin säätykierto-ilmiö Pakkalan tuotannossa: hän kohoaa kerjuripojasta rikkaan rouva Karenin kasvatiksi, alkaa pienen koti-ikävän haihduttua mukautua, tottuu 'säätyynsä', alkaa hienostella, omaksuu tavallisia herraspojan vapauksia. Näiden vapauksien tuloksena on — kai muun muassa — Marin toivoton synnintie, jolla hänen edeltäjinään näemme Vaaralla Tolpan Annan (s. 33) y. m. 'huonoja ihmisiä'. Ajoittaisista valon pilkahduksista ja parannuksen kaipuusta huolimatta hänen kohtalonsa painuu pimeyteen. Viiltävää ivaa on siinä kuvauksessa 'Elsan' loppusivuilla, missä kerrotaan kuinka Aappo Vimpari — nyt 'ylösotettu' pappi ja nuori kunniallinen aviomies — sekä Ojanniemen Mari lähtevät matkaan 'samassa junassa — eri teitä, Mari vanginvartijan saattamana ja Aappo Jumalan siunauksilla evästettynä.'

Mari ei ole tietoinen tahtoihminen kuten Latun Liisa, hänessä on paljon bajadeeriluonnetta. Sitä ei taas Viion Elsassa ole vähintäkään, siksi hänen kohtalonsa on muutakin kuin surullinen, se on kipeästi traagillinen. Hänenkin suhteensa vanha Nikkilä näki kauemmas kuin muut. Hän ei pidä terveenä eikä aivan kristillisenäkään sitä Viion lesken luottamusta, että 'kyllä jumala varjelee hänen tyttärensä'. Nikkilän huoli Elsasta oli kuin aavistus, jonka piti käydä toteen.

Minkä herttaisen puhtaan tyttökuvan Elsasta luovatkaan hänen enkelileikkinsä (s. 90 'Vaaralla'), hänen haastelunsa äidin ja Nikkilä-ystävän kanssa, hänen haaveensa, hänen suhtautumisensa Jumalaan! Hän täyttää kangastus-näyillään ja mietteillään suuren osan näiden romaanien alaa ja tuo siihen omien satu-unelmiensa autereisen, melkein myyttejä luovan ilmakehän. — Kirjailija on kyllä antanut hänelle ehkä jo 'Vaaralla'-romaanissa liian paljon tilaa ja varsinkin 'Elsassa' hänen tunteidensa erittely on liiallinen, — mutta hyvin ymmärtää, että hänen kuvailemisensa on ollut suuri viehätys Pakkalanluontoiselle kirjailijalle.

Elsaan jos keneenkä Vaaran omapäisten lasten vanhemmat mielihyvällä viittaavat, kun on opastettava näitä parempaan. 'Ota sinä esimerkkiä Viion Elsasta', kehoitetaan Latun Liisaakin. 'Se Elsa on erinomainen lapsi. Harvassa niitä on sellaisia. Kyllä se ei tee mitään missä olisi moitteelle sijaa. Niin puhdas lapsi kuin lähteen silmä. Sitä huvikseen katselee sen hommia ja liikuntoa ja kuuntelee sen tuumia.' Mutta sitten johdutaan ennusteluihin jotka käyvät tavalliseen, ehkä suuressa määrin kokemukselliseenkin suuntaan: 'Vaan ei se mahdakkaan kauvan elää, se on liian hyvä lapsi tähän maailmaan, Jumala kutsuu sen luokseen puhtaana ja viattomana. — Jo minä olen sitä ihmetellyt aina, ja kaikkihan sitä ihmettelevät. Se osaakin Viioska niin hyvästi kasvattaa.'

Kun tuntee Elsan tarinan, niin tämä viime lausuma kuulostaa kuin sala-ivalta poloista, hurskasta Viion leskeä kohtaan. Työhön ja Jumalanpelkoon hän kyllä osaa kasvattaa tyttärensä, mutta hän kasvattaa liian varoen — ja liian herkkäuskoisesti. Tytöstäkin tulee liian herkkäuskoinen ja ylimaallisen kaunis. Hän kasvaa paratiisia varten, missä käärmekin on vilpitön, enemmän kuin meidän petollista maailmaamme varten. Hän ei saa tilaisuutta karaistumaan ulkoilmassa, ennenkuin elämän raakuus koskettaa hänen terälehtiinsä. Eikä Jumala kutsu häntä luokseen ajoissa.

Ojanniemen Mari kulkee Elsan edellä sitä laveata hetkenonnen ja alennuksen tietä, jolla hänkin joutuu juuri puhkeavassa keväässään suorittamaan kierroksensa. Mari käy sitä luontonsa ylivoimaisten taipumusten vetämänä; Elsa joutuu sille kokemattomuutensa pettämänä, mutta jättää sen, alistuen uskollisesti luonteensa määräämään kohtaloon. Hän kiintyy tunteellaan ratkaisevasti Montinin Joriin, viettelijäänsä, ja antautuu luottavaisena rakkaudelleen. Kun hän tajuaa onnettomuutensa, silloin vasta hänen sisäinen arvonsa tulee oikein näkyviin. Hän jää sydämessään äärimäiseen saakka uskolliseksi ensi tunteelleen, — Viioska tunsi Elsalla olevan 'hänen luonnettaan siinä, että ikävöipi niin kiinteästi ja koko sydämestään' — ja huomattuaan lopultakin luottamuksensa pilkatuksi, hän jaksaa säilyttää tunteensa nuhteettomuuden ja pysyä omien sisäisten vaatimustensa tasalla. Hänen sisäistä elämäänsä tänä koettelemusten aikana valaisee surun ja nöyryyden kauneus, hän sälyttää omille hartioilleen syyn lapsensa orpouteen ja äitinsä murheeseen; mutta hän kestää itsetietoisena ihmisten pilkan ja tylyyden, ja hän osaa suhtautua ympäristöönsä tarpeen tullen ylpeydelläkin, mikä osoittaa hänen ottaneen täysin omalle vastuulleen asemansa. 'Kirkoittelu'-luvussa tämä itsetietoisuus, jota ensi näkemältä ei uskoisi Elsassa olevan, purkautuu jyrkimmin, ja tämä (XI) luku on Elsan psykologian voimakkaimpia nousukohtia. Siitä kivahtaa joku Elsan terävimpiä arvosteluja 'maailmasta', kuten: 'Kyllä ne ovat hyviä ja ystävällisiä, kun on heidän yläpuolellaan, vaan joutuupa tasalle tai vähänkin alakynteen, niin suu on irvillään ja pirullinen hymy huulilla'; sama tunto toistuu myöhemmin viileämpänä, vaikka yhtä leppymättömänä: 'Te sanotte', — lausuu Elsa äidilleen —, 'että ihmisetkin saavat aihetta sanoa minua ylpeäksi. Jos minä matona makaisin heidän jaloissaan, niin luuletteko että sillä paranisi? Ei. Jokainen pitäisi oikeutenaan kiduttaa minua kuten kidutetaan käärmettä. Minä en ole ylpeä, vaan en ystäviksenikään heitä halua. Minä pidin heitä vain siksi ulohtaalla, että eivät tule poleksimaan varpaitani. — — Ei kissa kiduta hiirtä niinkuin ihminen ihmistä, joka on joutunut alakynteen.' Ja kirjailija vahvistaa tarpeeksi puhuvilla esimerkeillä tätä Elsan syvästi koettua ihmissielun näkemystä.

Meidän myötätuntomme pysyy loppuun saakka ehyenä Elsan puolella. Kuitenkin nousee mielessä epäilys: eikö Elsan uskollisuus tunteelleen Jorin-laista raukkaa kohtaan ole sairautta? eikö hän aseta itselleen vaatimuksia, joiden ei tarvitse kestää todellisessa elämässä? Hänet säästäisi kuolemalta niin mielellään Erkki Tuiralle, joka on miehekäs ja ehyt luonne ja jonka — onnettomuudeksi liian myöhään ilmi tuleva — rakkaus Elsaan vaikuttaa kuin lupauksena keskellä elämän murhenäytelmää. — Mutta tekijä voi viitata siihen, että Elsa, joka mielessään kyllä vastaa lämpimästi Tuiran tunteisiin, asettuu ratkaisussaan Tuiran oikeuden kannalle saada omakseen ehyt ja koskematon rakkaus, että hän siis hylkää kunnon kosijansa oman *oikeudentuntonsa* vaatimuksesta. Lopullisesti saamme kuin saammekin tyytyä siihen Elsan uskoon, että hän päätöksellään välttää tekemästä 'suurimman vääryyden Tuiraa kohtaan'.

Herkemmällä mielellä luotua kuvaa nuoresta tytöstä kuin Elsa meillä ei liene kirjallisuudessamme. Kirjailija Pakkalalle ja hänen tyypillisimmille henkilöilleen on ominaista mielen lämpö, joka voi muuttua sekä tulisuudeksi että hempeydeksi. Usein käy niin, että mikä heissä lapsena vaikuttaa raikkaalta ja viehättävältä, se tuntuu heidän varttuneemmalla iällään liian hempeän kauniilta: he ovat ehtineet temperamentiltään kypsyä, mutta elävät mielellään yhä lapsuutensa mielikuvissa. Tämä koskee varsinkin Elsan kuvausta. Hänen rakkaudessaan on vähän vivahduksia, — tai hän ei tapaa sille yhtä yksilöllisen varmoja ilmeitä kuin muille sielunliikkeilleen. Niin esim. luonnonromantiikka s. 138 tulkitsee hyvin väljähtyneesti hänen tunnettaan, joka monin muinkin paikoin 'Elsassa' kärsii poutaa, ohenee. — Onpa nuorissa miehissäkin — sekä Erkki Tuirassa että Risto Kivisessä — heidän ('Elsan' IX:n luvun kapakkakuvauksessa) osoittamastaan miehevyydestä huolimatta piirtonen hentomielisyyttä.

Ainainen köyhyys ja tragiikka ei näissä romaaneissa tule näkyviin harmaana, sillä kirjailijalla on rikkaat taidekeinot. Yksinpä Vimparien vaivaiseen elämään sädehtii sydämellisen runouden valaistusta, joskus huumorinkin pilkettä. Ulkonaisesti ahtaankaan ihmiskohtalon kuvaus ei enää vaikuta ahtaalta, kun siinä on niin vapaat sielulliset näkölinjat kuin Pakkalan ihmisillä yleensä. Onpa kirjailija sitäpaitsi jättänyt 'Elsassa' ulkonaisenkin perspektiivin avoimeksi; sen loppukohtauksessa nuorimman polven edustajien saapuminen käsikädessä on kuin viittaus sovittavaan tulevaisuuteen. Ja tuntuu kuin vaaralaiset olisivat lopultakin lisänneet voittona yhteiseen henkiseen pääomaansa paljon: tietoisen tunnon ihmiskohtaloista.