Sitä ominaisuutta — rajuuteen ja itsepäisyyteen liittyneenä — on eniten Latun Liisassa. Hän on omintakeisimpia kaikista Pakkalan ja varmaan koko kirjallisuutemme naisluonteista. Lapsena oikea äitinsä tyttö: kaikkien Vaaran poikien kauhu, yltiöpäinen 'poikatyttö', mutta kuitenkin perin oikeudentuntoinen ja puhdas mieleltään. Milloin hänen äksyytensä näyttää voittamattomalta, ei tarvitse muuta kuin uhata: 'sinusta tulee huono ihminen!', niin hän on masennettu pitkäksi toviksi. Piiskaamisjuttu syineen seurauksineen ('Vaaralla' ss. 58—80) kokoaa nähtäviimme Liisan luonteen täydessä laajuudessaan: ensinnä amatsooniruhtinattaren urheutta riihattomia vandaaleja vastaan, jotka hävittävät tyttöjen kauniit leikit; sitten, tuomio-ja rangaistusistuimen edessä, syyttömän ylpeyttä, neitseellisen tunteen hätää ja häpeää kun piiskataan pojanturjakkeen nähden, halveksuntaa raukkamaista vihollista vastaan, parkaisevaa vihaa kärsitystä vääryydestä; vihdoin 'arestissa' ja sieltä päästyä sielunhätää, mielen sulautumista haikeaan suruun, jossa ei tunnu jälkeäkään paatumuksesta, sekä sovituksen kaipuuta, — kaikki nämä tunteet elävät pakahduttavina hänen sydämessään. Hän käyttää mielellään oman käden oikeutta, mutta yleensä erittäin jalomielisesti, sitä todistaa suuremmoisesti eräskin tähän samaan juttuun liittyvä välikohtaus s. 77. Ja sanan käytössä hän on niinikään tepsivämpi kuin kukaan hänen ystävistään tai vastustajistaan nuorten joukossa.
Nikkilän arviointi, ettei Liisasta tule huonompi ihminen kuin oli äitinsä, rajupää hänkin muinoin, käy aivan toteen. Vuosien mukana hänestä vastoin yleistä mielipidettä ja tuomiota kasvaa ikäpolvensa laajin ja voimakkain yksilöllisyys; aktiivisuus, joka hänessä on äidinperintöä, tulee yhä laajenevassa mitassa hänen lähimäistensä hyväksi; hän on aikaihmisenä muiden tuki kuten lasnakin, ja rehellisellä aristelemattomuudellaan hän julistaa totuutta niin sanassa kuin teossa. Tehokkaimmin hänen siveellinen kiivautensa purkautuu ilmi siinä etevästi kuvatussa huutokauppatilaisuudessa ('Elsan' XV luku), missä Liisa on tuomassa huutolaiseksi Viion Elsan ja Montinin Jorin poikaa ja missä tämä Jori itse on piiriherrain joukossa toimitusta seuraamassa:
'Väkinäisesti irroitti mies Yrjön Liisan kaulasta, kääri turkkiin, tukki heiniä ympärille ja pani vielä likaisen loimen peitteeksi. Uuvuksiin oli poika huutanut, vaan vielä ponnistaa koetti. Mies käänsi hevosensa ja läksi ajamaan.
Kuin seinän takaa kuului sydäntä särkevä huuto:
— Äiti, äiti, äiti…
Sisällä salissa jysähti äkkiä nyrkki pöytään esimiehen edessä, niin että sihteerin kirjoitusneuvot helähtivät pöydällä, esimies tyrmistyi ja piirimiehet hypähtivät istuallaan.
— Vaan voi niitä, joitten tähden pahennukset tulevat! kuului voimakas ääni ja viranomaiset näkivät hetken aikaa pöydän edessä seisovan nuoren naisen katseen, joka tunki luihin ja ytimiin.
Liisa ei tiennyt, mitä hän oli tehnyt. Hän tapasi itsensä vasta kotona itkemässä lapset sylissään.'
Muuten hän on pohjapiirustukseltaan sama Liisa, sama 'tuulenajama' alusta loppuun; hänen vuorosanansa aina yhtä vaihtelevasti virittyvät, milloin peloittavan purevat, milloin huumorista yltäkylläiset tai joskus melkein kyyneliin puhkeavat, itkunko vai elämänriemun kyyneliin, sitä hän ei tietäisi selittää itsekään. — Hänen rosoinen luonteensa varjeli hänet onnettomuudesta varmemmin kuin hänen tasaisemmat suojattinsa Elsan ja Ojanniemen Marin, häneen ei pintapuolinen katse osannut mieltyä; senvuoksi hän säästyikin terveeseen kotionneen, jonka hän täysin ansaitsi. Ja kuvaavaa oli, että hän sai miehekseen Tepon Iikan, jonka lavat olivat kerrankin saaneet tuta hänen tiukan kätensä muokkausta.
— Hyvin Viion Elsa ja Ojanniemen Marikin ansaitsisivat yhtäläisen onnen. Mutta heidän kumpaisenkin osaksi tuli tuo liian tavallinen 'orvokinkohtalo', josta Fröding runoili: