Kirpeä katse yhteiskuntaan nähden yhdistää Nikkilää ja Vimparia. Vimpari, turvattomista turvattomin, ei kuitenkaan älyllisesti hallitse sitä tuskan voimaa, mikä kuohuu hänen sisällään. Hän purkaa sanoiksi välittömän kokemuksensa, hän edustaa mieskohtaisesti syyttävää yhteiskunnallista ivaa. Tässä rehellisessä kunnon miehessä, joka perheineen saa ajelehtia maailman jaloissa, kunnes kupertuu ensimäisenä onnellisena päivänään lumikinokseen selässään viinalekkeri ja leipäpinkka, hänessä hautuvat katkerat, mutta perin kohtuulliset ajatukset vallitsevaa oikeutta ja järjestystä vastaan. Hän puhuu sydämensä kyllyydestä, niin että voimakkaimmissa paikoin johtuvat mieleen Jobin yksinpuhelut, ja hän löytää tilaisuuden sattuessa suuhunsa sanoja, joiden luulisi hellyttävän kiviä (esim. 'Vaaralla' s. 206—7). Ihmisten talleissa ja saunoissa hän pitää perhettään yllä miten milloinkin jaksaa ja voi. Ymmärtää hyvin, että sellaisessa surkeudessa kahinaakin ja kahnausta syntyy ja että vieläkin paremmanlaatuinen mies kuin Vimpari sattuisi joskus 'kylläyksissään hotaisemaan', sanalla. Mutta katkeruus ei ole suinkaan ainoa asukas hänen sydämessään. Niin haikeata surua ihmisten turvattomuudesta ja niin avaraa onnentajuntaa, sellaista oikeamielisyyttä ja kiitollisuutta vähästä kuin mitä hän antaa ilmi itsestään (varsinkin luvut IX ja XI 'Vaaralla') ei usein tapaa niissä, jotka ovat tottuneet kaunopuheisemmin tulkitsemaan mieltään. Hänen loppunsa — se, että se sai tapahtua niin harvinaisessa onnentunnossa ja niin ehyessä uskossa kaikkivallan hyvyyteen (s. 231—3 'Elsassa') — on sitä tragikomediaa, joka vain hellyttää tunteita. — Älyltään hän jäi kuin jäikin lapsen kannalle. Kuten järjestään vaaralaiset, oli Vimparikin syvästi uskonnollinen — omalla tavallaan. Ei sillä tavoin kuin Nikkilä, joka ei antanut uskon vangita epäilevää ja tutkivaa ajatustaan. Päinvastoin, juuri Nikkilän kohtalon hänkin yksinkertaisuudessaan arvioi varoittavaksi esimerkiksi lapsenuskon menettämisestä. — Kuitenkin kaikitenkin: uskossaan Vimparikin tuli autuaaksi, — jos uskoo vainajan olevan siltään autuas —; olisi vain suonut hänen uskonsa tulevan toteen jo täällä elämässä hänen ja hänen poloisen perikuntansa kohdalle.

Temperamentiltään enimmän Nikkilän sukua on Latun emäntä, toimekas, suorasukainen, vaimoihmisistä arvojen arviointiin taipuvin. Hänelläkin on kyllä toivo Jumalassa, mikä tulee näkyviin etupäässä milloin hän seisoo sellaisen luonnonilmiön edessä kuin riehakkaan Liisa-tyttärensä, — kts. esimerkiksi etevää piiskaamiskohtausta s. 63 ja seur. 'Vaaralla'. Mutta hänellä on vapaa katse ja vaistomaisesti loogillinen ajatus; eikä hänen avara mielensä salli hänen pysähtyä epäilykseen paremmin tyttärensä kuin Nikkilänkään lopullisesta taivaskelpoisuudesta. Ja kun muut ihmiskurjuuden edessä siirtävät sen syyt Jumalan 'tutkimattomaan viisauteen', nousee Latun emännän toimelias inhimillisyys sellaista selitystä vastaan: hän tahtoo päästää Jumalan, mutta sitoa ihmisen vastuunalaisuuteen omasta kohtalostaan. Hänen voimakas yhteiskunnallinen tunteensa kieltää häntä jättämästä kaikkea Herran haltuun; se päinvastoin vaatii häntä terävästi arvostelemaan ihmisten sekaantumista Jumalan omiin tehtäviin, silloin kun heillä vielä olisi kyllin järjestämistä omassa keskinäisessä elämässään ja laiminlyöntejä omallatunnollaan. Niinpä kun hän näkee sen surkeuden, että teeskentelevät rouvasihmiset, jotka eivät pane tikkua ristiin lieventääkseen lähintä hätää, innoittelevat Ovambo-neekerien 'pelastamiseksi', vieläpä sen asian eteen ovat kärkkäät viekoittelemaan köyhältä hänen vähäisimmän jouluilonsa — muka Jumalan kunniaksi! —, silloin kuohahtaa Latun emännän sisu ja hän paukauttaa suustaan rehelliset sanat mokomaa autuudenkeinottelua vastaan.

Latun emännässäkin elää tietoisena sosiaalisten vastakohtien tajunta sekä tunto omasta sorronalaisuudesta. Mutta vaaralaiset ovat oppineet paljon hiljaisina kestämään, eivätkä he hevin nöyrry menemään suurellisten tylyille oville hätäänsä valittamaan. He ymmärtävät, että heidän 'pienten eläjäin' on parasta turvautua toisiinsa. Tämä vähäosaisten keskinäinen veljeys on lohdullisimpia ja kantavimpia tunteita heidän elämässään; sekin osaltaan lieventää Pakkalan kuvausten kirpeyttä ja tekee ne niin laajasti inhimillisiksi. — Tästä avuliaisuudesta — ja vielä enemmän: luonteensa arvon mukaisesta suhtautumisesta 'langenneihin', kuten Elsaan s. 240 'Elsassa' — Latun emäntä antaa mitä kauneimpia todisteita kaksoisromaanissa. Ja hänpä se ehkä onkin pätevin lausumaan erään teoksen aatteeseen nähden keskittävimpiä loppurepliikkejä, joka ilmaisee vaaralaisten tajunnan oikeasta kristillisestä mielialasta, mutta samalla on oikeutettu syytös heitä itseäänkin vastaan: '— — Rukoilla niidenkin edestä, jotka meille pahaa tekevät, — niin on käsky. Mutta kaukana on meistä tällainen lähimmäisen rakkaus, kun sorretutkin sortavat toisiaan. Miten voimme sitten rakkautta odottaa niiltä, jotka meitä sortavat?'

Alistuvaista, vilpitöntä hurskautta on enimmän Nikkilän emännässä ja Viion leskessä. He ovat saaneet itsestään juuritetuksi pois sangen vähiin kaiken tyytymättömyyden. Ja heidän kestävyytensä onkin ihmeteltävä.

Nikkilän emännällä esim. on kerran taas edessään joku ainaisia 'nikaroitaan': verolasku à 3 mk. 28 p. 'Vaaralla' s. 7 ja seur. kuvastuvat hänen tästä johtuvat mielenliikkeensä erittäin selkeinä, tyyntyen aina hetkeksi tuohon lohduttautumiseen, joka hänellä on oljenkortena: 'Tästä nikarasta kun vain päästään, niin ei ole mitään hätää.' Naapureista on yhden toimeentulo 'kuin kerjäläisen nuttu: reikä rikkeimen vieressä', ja toisella 'ei ole pennin pölyä'. Niin häätyy emäntä pitkien empimisien jälkeen kaupungille, Karenin rouvalta pyytämään lainaa. Tämän retken esitys on Pakkalan ihmiskuvauksen kantavimpia voittoja. Nikkilän emännässä, kuten vaaralaisissa yleensä, vanhoissakin, on paljon kuvittelijaa; kuinka syvästi inhimillinen onkaan hänen kuvittelunsa retken onnistumisesta (s. 15)! Ja kuinka vilkkaasti vaihtelevatkaan hänen sydämensä tunteet häpeästä ylpeään suuttumukseen ja mielenkarvauteen, kun kopea rouva oli parilla töykeällä lauseella torjunut hänet luotaan! 'Vähäkai se minulle lainaisi, kun ei tunne minua enemmän kuin mustalainen kirjaa. Höperö, ihan höperö minä olen! — jupisi hän itsekseen ja omituisesti hymyili, joka oli puoleksi itkua. Vähitellen alkoi häntä suututtaa koko juttu ja lopulta kävi vihaksi se rouva ja sen piika ja koko tämä komea kaupunginosa ja rumpari ja poliisi, jotka taas tuolla vähän matkan päässä melusivat [nim. verojen rästikantoa "rumputtaen">[.' Kun hänen sisunsa on aikansa lainehtinut, laantuen kotona työssä hetkiseksi alakuloisuudeksi, se tyyntyy jälleen lopulta: 'No kumma tuo olisi, jollei tästä nikarasta nyt jollakin tavoin pääsisi nuljahtamaan!' Eikä se kumma tapahdu nytkään. — Laajemmin kuin tällä retkellä, suorastaanpa kapinallisesti, kuohahtaa hänen luontonsa toisella kertaa. Kun edellämainittu lahkolais-kiivailija Korhonen epää Nikkilän paareilla levätessä vainajalta pääsyn taivaaseen, nousee jo hiljaisen lesken mieli sellaista, armojärjestystä vastaan: 'Tuskin Nikkilä taivaaseen kovin pyrkiikään, jos sinne tulee sellaisia kuin sinä olet!' — Tämän vanhan Nikkiläin avioparin kuvaus on valaistu kyynelöittävällä huumorilla, joka tulee surevasta ja myhäilevästä mielestä. Emäntä-polon uskon asettaa hänen kohtalonsa varmaan kovimmalle koetukselle silloin kun hän yksinjääneenä saa lähteä oman kattonsakin alta maailmalle, huutolaiseksi. Onnellisinta hänelle silloin, ettei hän enää jaksa täysin tajuta tapahtumia.

Viion leski taas on alusta loppuun nöyryydestään hairahtumaton. Joskus hänelläkin on 'kaikkialla umpi edessä', kun hän harhautuu ajatuksellaan hakemaan selvitystä ihmiskohtaloihin, — varsinkin, miksi 'parempain ihmisten lapsista ei tule huonoja ihmisiä', vaan köyhien lapsista tulee… Mutta kuuliainen usko Jumalan lopulliseen hyvyyteen on se ilma, jota hengittämättä hän ei voi elää, — ja hänen ainoa toteutunut onnensa maailmassa. Ja hänen nöyryytensä suurenee sitä mukaa kuin elämäntaakka tulee painavammaksi. Ei edes Elsan, hänen silmäteränsä, sortuminen herätä hänen kukistetussa mielessään muuta kuin huokauksen: 'Hyvä Jumala, opeta meitä kurjia, joita ruoskit!' Hänen ajallinen kohtalonsa oli melkein epäinhimillisen iloton, siinä kai selitys hänen hurskautensa nuhteettomuuteen.

Niin läheisiksi kuin nämä täysikasvuiset ihmiset tulevatkin meille Pakkalan taiteen välityksellä, niin pysyvimmin jää mielessämme kuitenkin Vaaran lapsimaailma elämään. Lasten elämän runoilijana Pakkala on meillä niin sanoen ulkopuolella kilpailun, enkä tiedä voiko koko maailmankirjallisuus tuoda tältä alalta esiin hienosyisempää ja samalla psykologialtaan kantavampaa runoutta.

Voipa sanoa, että puheenalaisissa romaaneissakin vanhemmat esiintyvät etupäässä suhteissaan lapsiin. Varsinkin tyttölapsilla, joiden elämä on antanut Pakkalalle useimmat ja hedelmällisimmät herätteet, on vakituiset uskottunsa vanhoissa miehissä; ja nämäpä heitä parhaiten ymmärtävätkin. Niin on kuvaavaa Nikkilän tyven huumori, jolla hän (s. 72 'Vaaralla') puhuu Latun Liisasta, samoinkuin Tepon isännän suhtautuminen tähän huimaan sankaritar-luonteeseen. Nikkilää pitää varsinaisemmin Viion Elsa uskottunaan; heidän kaunis suhteensa täyttää muutamia näiden romaanien hartaimpia sivuja.

Lasten elämän kuvaus on näissä romaaneissa 'Lapsuuden muistoihin' verraten jo paljon sisäisempää. Liikkumistilaakin on väljemmältä, ja vaaralaisten sentään jo hiukan paremmat elämänehdot antavat vapautuneemman sävyn kertomukselle. Vielä tosin monet pojat ja tyttöset käyvät kerjuulla ja melkeinpä kaikki järjestään ainakin jouluavuilla kaupungilla, mutta vauraampien lapset ovat heillä tehokkaana apuna alkavassa 'elämäntaistelussa'; se seikka vaikuttaa lohdullisena tuntona synkimmissäkin kohdin. Eri 'sukupuolten', poikien ja tyttöjen välit, niin sotaisina kuin ne paikoin näkyvätkin, ovat myös pohjaltaan sangen siskokselliset ja viehättävät. Molemmilla on raikasta sankariuden ihailua verissään ja leikit ja muut vapaaharrastukset vetävät heitä aina eripuraisuudenkin jälkeen yhteen. He tuntevat kaksi kauhua, joista rukoilevat Jumalaa säästämään heitä: että heistä tulisi joko 'huonoja ihmisiä' tai sorakieliä — molemmat yhtä kauhistuttavia. Heissä on yleensä kaikissa oraalla luja ja uskollinen luonne, eikä se monessa pääsekään lopullisesti pilaantumaan. He saattavat tavallisessa olossaan tuntua hennoilta ja taipuisilta — kuten Viion Elsa, traagillisin hahmo heidän joukossaan, — mutta kohtalon koetuksissa he ilmaisevat sisua ja luonteen ylemmyyttä.

Täydelliset elämäkerrat Pakkala on esittänyt kolmesta neljästä Vaaran lapsesta. Tyttölapset ovat etualalla, kuten jo huomautettu. Ne ovatkin harvinaisen mieltäkiinnittäviä, — samaan huomioon näkyy tulleen Saara Wacklin, joka ('Satasessa muistelmia Pohjanmaalta') kertoo useita esimerkkejä heidän neuvokkaasta rohkeudestaan.