Mutta ei ulkonaisestikaan oikeata nykyaikaista kaupunkia. Moni köyhäkin asuu oman katon alla ja viljelee omaa pelto- ja niittytilkkuaan, ja tämä omaisuus on, lähinnä sielun autuutta, rakkainta maailmassa. Monessa pihassa lehtii keväin koivu ja pihlaja, ja sauna — pienelävänkin suomalaisen rakas pyhityspaikka, jonka nykyaikainen 'kehitys' on kaupungeissamme joko tuominnut pannaan tai muuttanut perhehuoneesta epäkodikkaaksi yleiseksi laitokseksi —, sauna savuaa lauantaisin ja väliin muulloinkin useassa mökissä. — Näemmepä Pakkalan kuvauksista vielä, etteivät keskikaupungin porvaritkaan ole aivan vieraantuneet maataloudesta: Montinilla esim. on kaupungin ulkopuolella 'kaukavainio' jonka heinäsato käytetään omalle kotikarjalle.

Ehkä useimmat Vaaran miehistä ovat tai ovat olleet merimiehiä. Heidän lähtiessään aina uusille retkille jäävät talot peltoineen karjoineen — ne eivät ole parhaassakaan tapauksessa suuria — perheen hoiviin, jonka nuorempien ja vanhempienkin jäsenten lähtijä saa usein nähdä lähettävän laivalle viimeiset, hartaimmat hyvästelynsä ylhäältä talonsa katolta.. — Ken on jäänyt 'maakravuksi', hän työskentelee joko timperinä tai muuna käsityöläisenä, ellei hänellä ole kyllin ammattia oman kodin hoidossa, — tai ellei hän ole aivan vailla kaikkea suojaa ja elämän ylläpitoa 'omasta takaa', jolloin hän tavallisesti on perheineen aivan satunnaisen ansion varassa. Sellainenkin on monen osa.

Pakkalan elämänrunous liittyy varsinkin ensimäisissä Vaaran-kuvauksissa aineellisiin elämänharrastuksiin. Mutta hänen 'vaaralaisensa' avaavat asiallisimpienkin kysymysten yhteydessä hänelle tietoisen hengenelämän ja kauniit sisäiset näköalat. Heillä kulkee ajatus aina elämän ja työn tahdissa, he eivät asetu vartavasten järkeilemään kysymyksistä, vaan antavat rehellisten kokemustensa 'alustaa' ne ja tekevät luonnollisella älyllä johtopäätöksensä. He eivät ole vielä kaikenkarvaisten 'aatteitten' ja 'virtausten' kehittämiä yhdistysihmisiä, he ovat epäilemättä vanhanaikaisia, — minkä voinee sanoa nykyään merkitsevän samaa kuin: rehtejä, itsenäisiä luonteita. He pitävät oman kohtalonsa omissa käsissään, sikäli kuin se on ihmiselle sallittua; ja heille on yhteistä se, että pelko ja ahdistus salataan tyynen pinnan alle. Heillä ei ole seuroja ja kokouksia jokaista satunnaista 'harrastusta' varten, vaan ytimeen käypiä keskusteluja elämänehdoista ystävien ja kylänmiesten kanssa, ei teattereita ja 'eläviä kuvia', vaan koteja, joissa eletään todellisin tuntein. Heissä on pisara satuverta niin vanhemmissa kuin lapsissakin, ja usein runsas pisara; heidänkin kohtaloillaan on oma romantiikkansa, mutta yksilöllisen sielunelämän herättämä ja siihen elimellisesti liittyvä. Heissä on huumoria, hiljaista vaikka samalla usein tummasävyistä, sillä heissä piilee runsaasti salattua ja leppymätöntä temperamenttiä. Siten heidän luonnekuvansa yleensä muodostuvat vivahduksista, ei tosin sähköisen säkenöivistä, vaan vakuuttavista ja yksilöllisistä. — Mutta ehkä luonteenomaisinta Pakkalan henkilöille yleensä on elämän tarkastaminen uskonnollisesta näkökulmasta: kaikki inhimilliset suhteet heijastuvat heidän uskonnollisiin katsomuksiinsa. Ja he ajattelevat kaikki tärkeät ajatuksensa Jumalaan saakka: miten mikin teko ja ajatus on Jumalan mielen mukainen. Pakkalan runouden Jumala ei kuitenkaan liene ylen juro ja juhlallinen, vaan katsoo kai leppoisalla myhäilyllä sellaistakin ihmissydämen pyhää yksinkertaisuutta kuin Elsan, joka oli hyvillään siitä ettei Jumala tehnyt hänestä jonkun pikkuerheen takia huonoa ihmistä eikä sorakieltä, 'ja tunsi Jumalaa kohtaan samaa mieltymyksen tunnetta kuin välistä jotakin poikaa kohtaan, jonka hän on pelännyt lyövän tahi hänet maahan töykkäävän, vaan joka hyvin siivosti meneekin ohitse.' (S. 48 Vaaralla'.)

Niin läheiset välit Jumalaansa on joskus Pakkalan ihmisillä, n. s. täysikäisilläkin.

* * * * *

Vaikka Vaaran yhteiskunnan pääsävynä ei olekaan merikaupungin luonne, niin kaikissa näissä kuvauksissa vallitsee kuitenkin se kuulaus, mikä on ominaista merenrannan ilmastolle. Kaikkiin esineihin on imeytynyt valoa ja ilmaa; se se kehittää ihmisistä untennäkijöitä, joiden sielunelämässä kangastukset ja kuvittelut merkitsevät paljon. Silti he pysyvät vaistoillaan ja katsomuksillaan kiinni elämän arki-arvoissa. Heissä on tavallisesti jotain voittoisaa luonnetta, kuten Vapussa ('Lapsia'), tuossa mielikuviensa kuljettamassa, joka sai taistella tiukasti saavuttaakseen arkisen elämän tottumuksen.

Ilmavuus on auttanut Pakkalaa ihmiskuvauksen ilmehikkyyteen. Kaikki tässä teossarjassa esiintyvät tyypit irtautuvat vivahdusrikkaina ja yksilöllisinä taustasta.

Ja yhteinen ilmapiiri se oikeastaan kokoo yhteen tämän tyyppipaljouden 'Vaaran' henkilöistä 'Pikku ihmisiin' asti: ne ovat syntyneet ja nähdyt saman taivaan alla. — Nämä romaanit ja novellikokoelmat liittyvät elimellisesti toisiinsa, täydentäen kukin puoleltaan kokonaiskuvaa ja avartaen sielullisia näkölinjoja. Kolmen ikäluokan elämän iloineen, taisteluineen, sortumisineen näemme tuossa sarjassa, — se on sekä ulkonaisesti että psykoloogisesti laajimpia kaunokirjallisia yrityksiä, mitä suomenkielellä on. Näemme vanhempien ikäluokan, joka elämän tiukkuudessa on taistellut itselleen askeettisen tyytymyksen, mutta kuitenkin jaksanut siinä säilyttää mielensä herkkyyden; sekä leikeissään ja totisissakin askareissaan viihtyvän lasten ikäluokan, jonka tyypillisimpien edustajien näemme vielä astuvan satujen ja mielikuvituksen vapailta tanhuoilta täysikäisten asemiin, niissä voimiensa ja luonteensa mukaan joko sortuakseen tai kestääkseen.

Teuvo Pakkalan ihmisillä, lapsilla niinkuin aikuisillakin, on jokaisella oma temperamenttinsä, joka myös vaikuttaa johdonmukaisesti hänen kohtaloonsa. Vaikka hän tässä teossarjassaan esittää etupäässä vain 'alempisäätyisiä' yksilöitä, niin ihmeesti hän sentään on tavannut mitä vaihtelevimpia luonteita noista painostavassa hiljaisuudessa elävistä kansankerroksista; ja vaikka naissuku on lukuisammin edustettuna, niin miehenpuoletkin, joko he astuvat etualalle tai esiintyvät vain ohimennen, ovat selvin miehisin tuntomerkein luonnehditut. Näitä henkilökuvia luomassa on ollut yhtaikaa laajasti ja lämpöisesti sykkivän sydämen myötätunto ja älykäs psykoloogin näkemys.

Tuntuu kuin vanha Nikkilän isäntä olisi henkilöllisesti lähinnä kirjailijaa itseään. Hänen, vuoteeseensa kahlitun, köyhän ja raihnaisen miehen silmälle on elämä selkeentynyt kauemmas kuin kellekään hänen ympäristössään. Kovat koettelemukset ovat pusertaneet hänestä pois kaiken kauniin herkkäuskoisuuden ja hioneet hänen ajatuksensa leikkaavammaksi kuin muiden. Hän on tietoisin realisti nöyrien uskovaisten ja epävarmojen puoliuskovaisten keskellä. Hänet on elämä ajanut epäilykseen, mutta hänellä on liian avara sydän, jotta hänestä olisi voinut tulla kyynikko tai kieltäjä. Ja vaikka hän ei ollut saanut hyvän uskon lahjaa, oli hänellä uskollista hyvää tahtoa ehkä enemmän kuin kenessäkään. Hänen mietteistään kohoaa ensi kerran Pakkalan teoksissa voimakas kohtalontunto esiin: kuolema noutaa kyllä ne, jotka eivät halua ja joiden ei suinkaan ulkonaisen ahdistuksen takia tarvitsisi lähteä; 'mutta eipäs tule toisille, jotka odottavat sitä kuin pelastustaan. Seisoksii vuoteen ääressä, vaan ei ota. Näyttää leikkivän kuin kissa hiirellä: tapan … en tapa … tapan … en vainkaan tapa … tapan vainkin … no en sentään … mene, saat mennä … eläpä menekään. Sitä ilvettä oli pitänyt hänenkin kanssaan siitä saakka kun hän sieltä laivatelineiltä putosi. Kiristi ensin hengen rajoille, vaan hellitti sitten ja on kiristellyt, kiristellyt ja antanut löysiä ja taas tiukentanut… Sekin oli kun ei pitänyt pudotessa sattua kiveen, vaan kiven viereen…' — Ei ihme, että Nikkilä tulee teroittaneeksi silmänsä ja ajatuksensa erityisesti myös yhteiskunnan etuoikeutettuja vastaan ja ettei hän aivan sokeasti luota heidän 'hyväntahtoisuuteensakaan' (kuten 'Vaaralla' s. 228 ja seur.). Aina kun hän ajattelee varsinkin nuoren polven kohtaloita ja keskustelee niistä vanhempien kanssa, nousee 'parempien ihmisten' maailma hänen nähtäviinsä hävittävänä valtana, jonka uhriksi joutumasta Jumalakaan ei aina pelasta — ei edes niitä, jotka ihmisten mielestä ovat valioita lasten joukossa. ('Elsa' s. 11 ja seur.). — Mutta hänen elämäntuntonsa on lopultakin myönteinen, vaikka alistunut. Seesteinen hymy kasvoillaan hän usein puhelee sairasvuoteeltaan 'leikin viistoon,' äänensävyllä, joka lämmittää ja rohkaisee, — vaikka hienolla salaivallakin toisinaan. — Kuta kipeämpänä tuska jäytää sydäntä, sitä syvemmälle siinä rakkauskin juurtuu. Millä osanotolla tuo lempeä vanhus omien vaivojensakin keskellä viime hetkiinsä saakka seuraa ympäristönsä taistelua, millä hellyydellä hän on aina altis asettumaan lapsiin nähden siihen asemaan, mihin nämä kulloistenkin tarpeidensa mukaan hänet asettavat — isän, uskotun, tai vaikkapa leikkitoverin! Ja millä sydämen vilpittömyydellä hän lausuukaan lähtönsä edellä ikäänkuin testamentikseen nuo koruttomat sanat: 'Rukoilkaa kaikkien edestä rakkaudella…' Ne vaikuttavat vielä Nikkilän kuoltuakin pistävänä piikkinä monen hurskaan omaantuntoon, joka tietää täyttäneensä puhtaammin uskon kuin rakkauden lain. Ja vain sellainen uskonkiivailija kuin Korhonen voi sokeudessaan lukea Nikkilälle synniksi hänen epäilyksensä.