Uusi kirjallinen suunta ei siihen saakka vielä ollut näyttänyt oikeata sisuaan. Se elämänhaluinen huumori, joka antaa yleissävyn Minna Canthin ja Juhani Ahon alkutuotannolle, voitti kaikkien sydämet eikä luultavasti kenenkään mielestä ennustanut levotonta tulevaisuutta. Oltiin yleensä säyseän kansanvaltaisia. Kun Kivi oli rohkeasti — suorastaanpa henkensä uhalla — aukonut avarat näkölinjat keskelle arkitodellisuutta, niin nuoret realistit voivat nyt aivan turvallisina tuoda esiin näkemyksensä ja kokemuksensa; he saivat kuvailla kansaa niin kaunistelematta ja takitilaan kuin halusivat. Ja se olikin heidän mielihalunsa. Kaikki mikä oli kotoista, suomalaista, s. o. kansan omaa, se oli rakasta; ja tämä rakkaus todistettiin kirjallisilla teoilla, joista parhaat elävät vieläkin kauneimpina muistoina tuolta sopusointuiselta ajalta. — Suomalaista sivistyneistöä ei ollut, tai mitä vähän, orasta oli, niin siinä ei ollut kuvaamista; se oli yleinen huomio. Yhteiskunnallinen kriitillisyys oli vasta patoutunut, ehtimättä vielä purkautua ilmi.

Pakkalakaan ei lähtenyt etsimään toisenlaisia uria eikä myös ottanut soittaakseen palokelloa — nyt paremmin kuin vastakaan. Hänen esikoisteoksensa ovat ilmeisesti syntyneet yhtä tarkoituksettomasti, yhtä vähän tilauksesta tai nimenomaisista kirjallisista 'vaikutteista' kuin yllämainittujenkaan kirjailijain. Niiden synnyn ja laadun edellytyksenä oli vain määrätty ilmanala, jossa ne versoivat kuin kasvit. Niinkuin Minna Canthin ja Ahon kirjoissa, niin hänenkin teoksissaan suomenkieli ikäänkuin iloitsee omaa mehevyyttään, pyrkien antamaan ainakin aavistuksen kaikista mahdollisuuksistaan, käsite-, sointu-, kuvarikkauksistaan j. n. e. Ne ovat ennenkaikkea vuolaalla kielellisellä runoinnolla kirjoitetut, tarina sujuu luontevasti raikkaan huumorin keventämänä, ja keskustelu on väliin pelkkää leikkimiekkailua sananparsilla. Tyylin ainoana pyrkimyksenä on luonteellisuus, paikallisuuden, murteen ja yksilön. Siten tekijä usein syventyy liiaksi yksityiskohtiin (kts. esim. kissakuvausta 'Lapsuuden muistoissa' s. 8), ehkäpä kuvailee ylellisesti murrevaroillaankin. Näissä kertomuksissa ei ole vielä sitä kypsän tyyliniekan kohtuullisuutta, minkä Pakkala on saavuttanut seuraavissa teoksissaan; hän antaa rikkaudestaan yli tarpeen ja kasaa joskus samaan rykelmään asioita niin paljon, että yhdessä lauseessa voi olla yli kaksikymmentä rinnastettua teonsanaa. Siten hänen tyylinsä on paikoin raskastakin eikä kertomisen luontevuus pelasta aina tarinaa pitkäveteisyydestä.

Pakkalalle on muuten yleensä kuvaavaa, että hän käy heti ensi lauseella in medias res, s. o. ihmiseen, ei maisemaan kuten esim. Aho tavallisesti. — Luonnonkuvia hänkin kyllä käyttää runsaasti, vaikka (varsinkin Vaaran-kertomuksissa) enimmin vertauksina. — Aikailemattomalla otteella hän käy aukomaan 'Lapsuuden muistojenkin' kerää: 'Siihen aikaan olin "mustalaispojan korkuinen", pahanen naskali vain, ja taisipa seitsemän ikävuotta levätä hartioillani.' Siinä lauseessa on kohta yksilöllistä tyylituntua ja valmis piirtonen luonnekuvaan. Hän piirtää usein profiilit jollakin leikillisellä käänteellä.

Eräs seikka eroittaa 'Lapsuuteni muistot' sekä Minna Canthin että Ahon siihenastisista teoksista: se on omakohtaisempi, siinä on kirpeämpää itsekoetun tuntua (jotapaitsi se on 'minä'-muotoinen, sellaisena ainoa laatuaan Pakkalan tuotannossa). Sanonnan raittius oli kyllä ominaista koko tuolle hempeyttä vierovalle ajalle, mutta Pakkalalla se terästyy usein viiltävän ivalliseksi. Siinä tuntee silloin väräjävän hänen oman sisimmän mielialansa. Niin esim. suutarin emännän tunteenpurkaus 'sukulaistalon rouvaa' vastaan (ss. 25—6) tehoaa täydellisellä välittömyydellään. Monissa muissakin paikoin on kirjailijalla yhteiskunnalliset ristiriidat, vähäväkisten osattomuus ja isoisten itsekkyys polttavana sydämellään: niin esim. kun hän kertoo Ahon, mökkiläisen, kohtalosta (vrt. Vimpariin 'Vaaralla'!), kauppaneuvos Ursinin tunnottomasta keinottelusta köyhien kustannuksella hätäaikoina, Vanhan-Aatamin j. m. suhtautumisesta siihen, — aina hänellä on selvä tietoisuus siitä, mitä yhteiskunnassa 'oikeus' merkitsee, eikä lukijan tarvitse koskaan olla epätietoinen hänen myötätunnostaan. Antaapa hän vielä lopulla pieneläjien lapsille hiukan korvausta heidän kärsimistään ulkonaisista vääryyksistä: hän näyttää heidän älyllisen ylemmyytensä kaikenlaisten lammaspäisten 'tohtorin Rallein' verroilla (s. 60 ja seur.). Tämä kantava sivistyshistoriallinen huomio — kuten koko yhteiskunnallinen vastakohtaisuus — esiintyy nyt aivan ensi kertoja kirjallisuudessamme, ainakin näin terävästi vihlaisten.[1]

[1] Minna Canthin Työmiehen vaimo' ilmestyi samana vuonna, — ja sehän on sentään tähdätty koko yhteiskunnan 'oikeutta' vastaan.

Nämä seikat viittaavat Pakkalan myöhempiin Vaaran-kuvauksiin. Ne eivät kuitenkaan tee 'Lapsuuteni muistoja' miksikään ohjelma-kirjaksi; siinä, kuten hänellä aina, on 'tendenssiä' vain hänen tunteensa suhtautuminen määrättyihin ihmistyyppeihin ja oloihin. Ja välitön tunnehan kuuluu taiteeseen. — Pahan juuria kirjailija löytää kyllä 'köyhässäkin kansassa': kerjäläis-Antti turmeltuu säätykierrossa (kuten Vimparin Aappo 'Elsassa'), — syystähän tosin lankeaa puolet turmelevan ylemmän säädyn osalle.

Tässä kirjassa on muutenkin jo paljon Pakkalan epiikan luonteenomaisia piirteitä. Niin esim. raikasluontoiset tyttö- ja poikaviikarit, — tyttöviikarit on mainittava ensiksi niinhyvin tunnustukseksi heidän reippaudestaan kuin senvuoksi, että Teuvo Pakkala on kaiken kaikkiaan kuvannut heitä runsaimmin ja runollisimmin. — Heidän 'harrastuksiaan', — joista keskeisin on hengen ylläpito kerjuulla —, ilojaan ja surujaan hän seurailee niin itsensäunhoittavalla tunnolla, että huomaa hänen itsensä ilmeisesti eläneen aikoinaan vilkkaasti heidän mukanaan. Aito-pakkalainen luonteen elävyys ilmenee jo näissä; heidän iloittelunsa on tietysti siirtynyt ennenkaikkea heidän kieleensä; heidän 'kielitaiteensa' vertauksineen ja naulankantaan iskevine vuorosanoineen (esim. siv. 17—19) ei ole itsetiedotonta, he osaavat sanoa keveästi suuria asioita (kts. 'jalosukuisista kengistä' s. 13; samoin Shakespearen-moinen kuva siv. 11: 'Hei, pitkä toivoni vilahti silmistäni, ettei kinttusuoniakaan näkynyt'). Heillä on vilkkaat kuvittelut myötäkäymisestä (esim. s. 10), mutta vastoinkäymisen he voittavat miehevällä huumorilla. Ja heissä on jo oraalla se pienten eläjäin veljeydentunne, joka on ehkä keskeisintä 'vaaralaisten' elämässä yleensä.

Pakkala osoittaa jo tässä esikoisessaan selvää luonnehtimiskykyä ja kiintymystä yksilöllisiin luonteihin; samoin on jossakin kohden — kuten rotantappo-jutussa s. 34 — huomattavana taipumusta groteskimaisuuteen, mikä taipumus muutamissa Pakkalan myöhemmissä teoksissa uhkaa niellä kaikki hänen varansa ja voimansa. — Kuitenkin kaikitenkin kirja jää sarjaksi hiukan harmaita laatukuvia. Sellainen valokuva-realismi kuin köyhäintalo-kuvaus s. 37 ei ole kyllä suinkaan läpikäyvänä, mutta kertomisen raikkauskaan ei korvaa aina valinnan puutetta.

Niin paljon kuitenkin oli ilmeistä, että tässä kirjassa esiintyi luontainen ja omillaan toimeentuleva kirjailijakyky.

* * * * *