MIKÄ SIIHEN OLI SYYNÄ.
Vanhalla herralla oli paljo vieraita, joiden pyynnöstä hän istuessaan lämpiävän uunin edessä kertoi: Muutamana kesäisenä aamuna, vähän ennen kuin aurinko nousi — se miekkoinen nouseekin erinomaisen kauniina Ämmänkosken rannalla — vähän ennen sitä oli kaupungissa äärettömän hiljaista; koski yksinään valvoi ja olisipa melkein luullut senkin hiukan hiljentäneen pauhuansa, ettei tarpeettomasti häiritsisi kaupunkilaisten aamu-unta; lyhyesti: kaupungissa vallitsi vieläkin suurempi hiljaisuus kuin tavallisesti.
Aurinko nousi ja sen ensimmäiset säteet herättivät uinuksista kauniit metsätähdet, jotka pirteinä karistivat unen jäännöksiä seitsemästä silmästään. Velttona kohotti sininen kissankello päätään ja kyynel kiilsi tuon raukan kuvussa, niin vastenmielistä oli hänestä päivän työhön ryhtyminen. Lähteen reunalla kasvavan koivun oksalla oli leivo viettänyt yönsä ja nyt herättyään laskihe se läheiseen ruispeltoon oikein läheltä nähdäkseen vieläkö maapallomme sinäkin päivänä oli yhtä kaunis, kuin eilen hänen levolle ruvetessaan.
"Mutta voi minua hullua", ajatteli se, "laveammaltahan näen maailmaa, kun kohoan ylös tuonne pilvien tasalle", ja sinne kohosikin se. — Maailma näytti niin kauniilta, selkineen, virtoineen, kukkineen ja pienine lehdillä hiipivine hyönteisineen, ettei pieni leivonen enää jaksanut tunteitaan hillitä, vaan puhkesi raikkaasen riemulauluun. Siitäkö, vaiko jostakin muusta lienee möhömahainen kahvipannukin herännyt, sitä en tiedä, vaan se on varmaa, että aivan heti sen perästä yhtyi sekin äänellänsä auttamaan leivoparkaa ja siten herätti leskirouva Kivelinin sievän sisäpiian Annan, joka oli torkahtanut istuessaan keittiön uunin vieressä. Annan liikkumisesta heräsi itse rouvakin, joka taas nukkui viereisessä huoneessa höyhenpatjoilla, ja yöröijy päällään rupesi hän akkunan poskessa sukimaan omia pitkiä hiuksiaan.
"Herrainen aika! Mitä ihmettä! Anna, Anna!" olivat huudahduksia, jotka tunkeutuivat rouvan laihahuulisesta suusta, kun hän oli sattunut silmäilemään kaupungin ainoalle valtakadulle.
"Anna, eikös tuo ole itse herra pormestari?"
"Kyllä se on pormestari, armollinen rouva."
"Mutta mikä siihen on syynä" — rouva Kiveliniä tahtoi ruotsi voittaa — "mikä siihen on syynä, että hän jo nyt on ulkona, eikähän Schwarzwaldilainen vielä ole lyönyt viittäkään?"
"Sitä minä en tiedä, armollinen rouva."
"Mutta mikä siihen on syynä — kuulepas Anna! Juokses nyt paikalla raatimies ja kauppias Hongelinin luo ja kerro hänelle minulta terveisiä, että minä käskin kysymään: mikä siihen on syynä, että herra pormestari kello viisi minuuttia vaille viisi astui tästä ohitse?"