"Ei se ollut Kalle", päätti Oksa-Heikkikin, "sillä mistä se Kalle olisi niin hyvät vaatteet saanut, kun oli kengätkin semmoiset poimuvarret kuin kaupungin sotaherroilla."
Laukkalan pihaan se meni tuo eriskummainen kuorma. Talon isäntä tuli juuri tallista syöttiläsorittansa illastamasta, kun matkamies kartanolle pääsi ja pyysi yösijaa.
"Mielellänsähän se isäntä yösijan antoi, ja kuormakin kuletettiin ylisille lukon taakse", kertoi Laukkalan Miina jälkeenpäin lukkarin Reetalle, ja lisäsi: "ei siinä siis mahtanut paljaita ruumenia olla. Eipä se itse vieraskaan tavallisia rahtimiehiä ollut, koska sille tehtiin tila kammariin ja emäntä itse hilasi sinne ruokaakin niin, jotta ei tuolle meikäläiset piikatytöt passariksikaan kelvanneet. Aamusella kysyi sitte renki-Mikko isännältä, että: mikä se meidän viimeinen yövieras oli, mut isäntä vain sanoa toksautti: se oli niitä kaupungin saksoja. Ei se kuitenkaan saksoja ollut, vaan mikä lie ollutkaan herra."
Samana yönä oli Rekulassakin ollut vieraita, kummituksiako lienee ollut vai muita. Kaisa-emäntä itse oli näet yhteen aikaan ollut kuulevinaan jyskettä tyttöjen aitoista päin. Eräs piioista taas väitti selvään kuulleensa Riitan aitan ovea "auvottavan", ja kun hän oli koettanut ylä-ikkunasta sinne päin katsoa oli portailla liikkunut jotakin mustaa ja kuulunut sipinää ja naurun hihitystä, mutta hän ei ollut uskaltanut ulos katsomaan lähteä.
Riitta itse ei tietysti ollut aittansa portailla nauramassa käynyt, sillä eihän hän vuosikausiin ollut edes huuliansakaan hymyyn vetänyt, sitä vähemmän nauranut, eikä hän sanonut mitään tavatonta nähneensä eikä kuulleensa, vaan oli nukkunut yönsä rauhassa, "niinkuin tavallisesti."
Katsellessaan tyttärensä kalvenneita kasvoja, joilla nyt kuitenkin heikko punerrus näkyi, alkoi Rekulan Kaisa pelätä, ettei tuo yöllinen tapaus hyvää merkitsisi. Riitalle ei kumminkaan tapahtunut entistä enempää, eikä hänen sairautensa entisestään yrtynyt ei ärtynyt, milt'ei vaan liene ollut paremmin paranemaan päin.
Sitte kului taas vuosi vuotensa perästä tavallista hiljaista latuansa ilman erityisittä iloitta, jos huolittakin, mutta eräänä talvena ilmestyi Rekulan emännälle taas huolta. Naapurin Matti oli näet vihdoinkin saanut hurjalla elämällään talonsa vasaran alle. Kirkossa kuulutettiin muutamana sunnuntaina, että Harjulan maa myydään kansselissa silloin ja silloin kruunun "rästeistä ja ulosteoista." Siitä päivästä oli Rekulan Kaisalla rahahuolia, sillä hänen mielensä teki ja oli jo kauan tehnyt Harjulaa, kun se mukavasti olisi sopinut yksiin viljelyksiin Rekulan kanssa.
Nokkalan Esallahan niitä olisi rahoja ollut käsissä, mutta se ei ruvennut antamaan muulla keinoin kuin sillä, että Riitan olisi pitänyt taipua hänen kosimistuumiinsa. Riitta taas teki puolestaan semmoisen tenän, ettei häntä hyvällä eikä pahalla saatu Esaan suostumaan. Papit ja Kaisan tuttavat heränneetkin kieltelivät häntä tytärtään pakottamasta, ja yksin hänen oma miehensäkin uskalsi siinä asiassa vetää Kaisalle vastakynttä. Sanalla sanoen "koko maailma" oli noussut kapinaan Rekulan emäntää vastaan aina siitä asti kuin Kalle Kelvoton oli hänet kerran masentumaan saanut.
"Kova onni", ajatteli Kaisa, "kova onni, kun minun poikani piti kuolla niin nuorena! Hän kyllä olisi heidät saanut tottelemaan, vaikka olikin synnin lapsi."
Poika oli kuollut, eikä emäntä saanut rahoja. — Harmillista se oli, varsinkin kun naapuriksi voisi sattua vieläkin heittiömpi mies kuin Matti oli ollut. Kuitenkin rauhottui Kaisa-emäntä hiukan, kun saatiin tietää Harjulan omistajaksi tulleen erään teurastajan kaupungista, sillä "sehän ei toki itse viitsine ruveta tänne salon sydämeen asumaan, vaan ehkä antaa talon arennille", ajatteli Kaisa.