"Niin, niitä sinä et saa tuketa", sanoi Kaisa, ja ensi hämmästyksen haihduttua alkoi hänessä taas entinen voima ilmestyä.
"Kyllä minä saan", naurahti Kalle. "Minä saan mitä ikänä tahdon, kun en koskaan mahdottomuuksia tahdokaan. Mutta, jott'ei meidän taas tarvitse riitelemään ruveta, selitän minä teille tuon kujoisjutun, sillä riidassa te varmaankin tappaisitte."
Kalle avasi vahvasti raudoitetun kirstunsa ja nosti siitä ensin pöydälle punakukkaisen, raskaan näköisen nyytin ja sitte pitkän paperitorven, jonka avattuansa levitti pöydälle.
"Katsokaas", sanoi hän, "tässä on minulla sekä Harjulan että Rekulan kartat. Tässä on Harjulan maa, ja niinkuin näette ei koko tiluksilla ole muuta tietä kuin tuossa on tie rantaan ja tuossa teidän kirkkotienne. Mutta tässä on vielä toinen seikka. Teidän uusi riihirakennuksenne on näette sen kokonaan minun puolellani ja se on teidän heti siirrettävä pois —"
Se oli Kaisalle liikaa ja vihasta aivan tulisena huusi hän: "sinunko tähtesi minun pitäisi siirrellä omia huoneitani, ohoh — en kuuna päivänä!"
"Kyllä teidän pitää", vastasi Kalle Kelvoton peloittavan tyynesti, "kyllä teidän pitää, jollette myy minulle koko taloanne. Minä maksan teille Rekulasta hyvän hinnan, kun tämän talon sain niin helpolla ja nämä talot sopivat niin hyvin yhteen käteen."
"Haha haa! Millä sinä voisit Rekulan ostaa?"
"Eiköhän tuota rahalla saisi, ja ehkäpä voisin teidät pakoittaa antamaan sen rahattakin, jos tahtoisin", vastasi Kalle. Osoittaen pöydällä olevaa nyyttiä lisäsi hän: "jo tuossa esiliinassakin luulisin olevan Rekulan hinnan, vaikka siinä onkin vain liikerahoja karjan ostoksi."
Kaisa-emäntä ei kyennyt vastaamaan sitä ei tätä, katselihan vaan kummastuneen näköisenä pöydällä olevaa nyyttiä.
Kalle katkasi äänettömyyden kysymällä: "paljoko te vaaditte Rekulasta?"