Ikävät päivät olivatkin Kaisalla käsissä. Hän katseli kirjojaan, jotka jo vanhastaan olivat hänelle tutut, mutta nyt olivat nekin tuntemattomat, vieraat. Ihan toista kuin ennen oli nyt niiden lehdillä. Niissä puhuttiin rakkaudesta, toisten hyväksi uhrautumisesta, sydämen, eikä vaatteiden uudistamisesta, anteeksi antamisesta, eikä tuomitsemisesta. Tuo oppi oli valoisaa ja lämmintä, siihen nähden jota Kaisa ennen oli tuntenut ja tunnustanut, mutta vaikeaa oli äkkiä muuttaa mielipiteitään. Vanha ja uusi käsitys taistelivat Kaisan sydämessä vallasta, eikä ollut ketään, jolta olisi kysynyt neuvoa. Olisihan se tosin ollut tuolla Harjulassa mies, joka näytti olevan selvillä kaikesta, joka olisi kyennyt neuvomaan, mutta se oli siellä eikä tullut edes käymäänkään Rekulassa. Niin, nyt se ei varmaankaan enää välitä Riitastakaan, koska ei tule. Eikähän äidin sovi mennä tytärtänsä tarjoamaan, vaikka nähtävästi Riitan onni riippui kokonaan tuosta miehestä, sillä Kallen kadottuahan hän rupesi näivettymään ja kuihtumaan.
Kaisaa kadutti niin, että kyyneleet tahtoivat pyrkiä silmään, ja taisipa ne joskus päästäkin esiin, kun hän katseli Harjulaan päin ja mietti kaikkea, mitä oli tapahtunut ja mitä olisi voinut tapahtua.
Renki-Pekka sanoi emännän jo alkavan käydä vanhaksi, mutta tytöt arvelivat hänen vain olevan äkeissään, kun oli naapurikseen saanut Kalle Kelvottoman eikä saa Kallea tanssimaan pillinsä mukaan, niinkuin muita. "Eikä Kalle enää kuulu Riitastakaan huolivan", lisäksi joku.
Siitä, mitä väki ajatteli, ei Kaisa välittänyt vähääkään, vaikka hän useinkin huomasi toisten ilkkuvat tai surkuttelevat katseet. — Sillä tavoin toimettomuudessa ja sisällisissä taisteluissa kului Kaisalta päivä päivän perästä, ja jo oli joutunut käsiin viimeinen viikko Kallen määräämästä kuukaudesta. Kaisa yhä tuijotteli Harjulaan päin, ikäänkuin olisi sieltä lohdutusta odottanut, mutta ei sieltä mitään tullut. Sen vuoksi käski Kaisa-emäntä eräänä päivänä miehensä mennä Harjulaan ja pyytää "Harjulan isäntää" toki kerran heilläkin käymään. Ihmetellen katsahti mies vaimoonsa, mutta kun tuo käsky kuului nöyrältä pyynnöltä, lähti hän sitä täyttämään. — Vähän ajan perästä tulivatkin molemmat isännät yhdessä Rekulaan, ja sekä Kaisan että Riitan silmät välkkyivät niin somasti nähdessään heidän tulevan.
"Nyt kohta jyrisee", kuiskasi piika-Anni karjakolle, kun Kaisa-emäntä meni portaille tulijoita vastaan. Uteliaina kuuntelivat sitte tytöt vierashuoneen oven takana, milloin myrsky nousisi Kallen ja emännän välillä.
Eipä huoneessa näkynyt myrskyn enteitäkään. Iloisesti keskusteli siellä vieras talon vanhusten kanssa, kertoen heille näkemiänsä ja vaiheitansa. Emäntää kyllä näytti painavan jonkunmoinen levottomuus, niinkuin jotakin erinomaista odottaessa on tavallista, mutta vieras ei siitä näkynyt huomaavan mitään. Aikansa oltuaan nousi Kalle ja aikoi lähteä pois, kuni muutkin vieraat. Ennen jäähyväisiä hän vielä kuitenkin kääntyi emäntään ja sanoi: "meidän pitäisi rakentaa Juokoskeen yhteinen mylly; se varmaankin kannattaisi hyvin."
"Rakenna sinä vaan, jos tahdot", lausui Kaisa.
"Toinen puoli on teidän maata, enhän minä yksin voi miten rakentaa."
"Sinä näyt kostavan ankarasti", lausui Kaisa, "sinä saatat onnettomaksi meidät — — vaan, se — — onkin minulle parahiksi." —
"Minäkö, ja miten?" kysyi Kalle erittäin ystävällisesti.