"Tinkihän se alussa vähän vastaan sekin, kun sattui Kotilan emäntäkin puotiin, mutta antoihan tuo sitte kumminkin, kun kahden kesken jäätiin."
"Paljonko se noista kahvistaan nyt ottaa?"
"Eihän tuo ottanut mitään, vaan minun piti luvata sinut ensi yöksi soutamaan hänen viinavenettään Kiirkiniemestä."
"Ole nyt! En minä sinne lähde, enkä jaksakaan nyt soutaa."
"Mikäs sinua sitte vaivaa? Kyllä sinä jaksat, kun vaan tahdot. Teethän sinä työtä, kuin kaksi, jos vaan milloin viitsit."
"Kyllähän minä, kun terveenä olen, mutta kovin nyt tuntuu ruumis levottomalta ja hellältä tällä kertaa", sanoi mies.
"Niinhän tuota valitat aina, kun pitäisi työhösi lähteä, vaan pitäähän sitä toki jotakin tehdä, varsinkin näin huonoina aikoina. Mitenkäs se henki muutoin mielen hyvinä pysyisi?"
"Ei kai se, vaan en minä kuitenkaan sinne viinaveneen soutuun lähde", tuumaili mies. "Sattuisi tulemaan vielä vallesmannin korville, niin saisi vaan ilman edestä käräjissä kulkea ja joutuisi ihmisten vihoihin suotta."
"Mistäpä se vallesmanni sen saisi tietää", vastasi vaimo. "Tee muutoin, niinkuin tahdot, vaan minä arvelin silloin kuin Kulmalainen siitä puhui, jotta sinä menisit mielelläsikin — — ja ehkä neuvottelisit jonkun ankkurin itsellesikin."
"Milläpä sitä köyhä niin paljo irti saisi, vaikka hyvähän se viina olisi olemassa, kun tuota on kerran niin raihnaiseksi käynyt."