"Semmoinenhan se oli aina köyhille", tiesi Malinskakin, "vaan nyt saa hänkin tehdä tiliä siitä, mitä se on: taita isoovalle leipäs."
Sanomalehden toimittaja ja postimestari tulivat eukkoja vastaan, ja postimestari kuului ehdottavan, että sanomalehti ilmestyisi sinä päivänä "mustareunaisena, yleisen surun merkiksi."
Kauppaneuvoksettaren talossa oli kohta koko ompeluseura koolla. Kauppaneuvoksetar olikin hyvin liikutettu siitä yleisestä osanotosta, jota hän sai osakseen, ja kiitteli kaikkia Polly-vainajan puolesta. Vasta iltapäivällä sai hän tietää, että hänen itsensäkin oli jo sanottu kuolleen. Se oli hänestä hirveintä mitä ihminen ajatella taisi, ja hän lupasi palkinnon sille, joka ilmoittaisi "kuka tuon huhun oli alkuun pannut." Varmuudella ei sitä kuitenkaan kukaan tiennyt, mutta viskaalin rouva sanoi Silénin matamin itsellensä kertoneen, että Anna-Maija oli sanonut kauppaneuvoksettaren olevan "ihan henkitoreissa."
"Ajatteles Selma kulta, sanoa 'henkitoreissa' ja vielä omasta emännästään! Paljo minä kärsin, mutta sitä en minä Selmana jaksaisi kärsiä. En kärsisi semmoista omalta palvelijaltani, ja kuka sen tietää, mitä niillä, vanhalla Erling'illä ja Anna-Maijalla mielessä onkaan. Ei se suotta aikojaan Anna-Maija sellaisia juttuja liikkeelle pane."
Kauppaneuvoksetar kauhistui, itki ja vapisi. Viskaalin rouva arveli vielä, että "Selma kulta" saa kiittää Jumalaa siitä, että Polly pelasti hänen henkensä. "En minä tietysti ole teidän kyökissä käynyt, mutta vaikea on minun uskoa, että niin hyvä toveri kuin Polly olisi kuollut luonnollisen kuoleman", sanoi hän.
Viskaali tuli vähän ajan perästä itsekin kahden poliisimiehen kanssa eroittamaan Anna-Maijaa palveluksesta, ja ompeluseuran hämmästykseksi tavattiin vanha Erling Anna-Maijan tyköä keittiöstä. Kauppaneuvoksetar ei jaksanut tulla jäähyväisillekään, eikä sanonut enää tahtovansa "nähdä koko Anna-Maijaa silmäinsä edessä, ei koskaan", vaan lähetti palkankin viskaalin kautta.
Vanha Erling haki Anna-Maijalle kaupungista hevosen, ja yhdessä he sitte lähtivät ajamaan. Kauppaneuvoksetar ei näet sallinut, että Anna-Maija olisi muuttanut päiväksikään Tikais-Mikonkaan puolelle, vaan kuului senkin perheen pitävän ruveta katselemaan itselleen uutta asuntoa.
"Nyt on täti parkakin kadulle potkaistu", ajatteli Tikkasen Anna auttaessaan Anna-Maijan vaatearkkua issikan rattaille. Hän ei kuitenkaan virkkanut mitään siitä, vaan toivoi saavansa pitääkin tätinsä paikan, johon nyt oli väliaikaisesti otettu.
Sanomalehti oli ilmestynyt mustareunaisena, ja sen toimittaja istui hiljakseen kiroillen seurahuoneella, höyryävä tuutinki edessään. Toisessa huoneessa oli kaupungin herroilla salainen kokous, johon ei sanomalehden toimittajaa laskettu. Silloin tällöin kuuli toimittaja sieltä ainoastaan muutaman sanan, mutta huomasi herrojen olevan hyvin äkäisellä päällä. Viimein tuli hänen luokseen kolme neljä herraa, ja neuvosmies Hulldén pyysi "nöyrimmästi" saada tietää: "minkä tähden herra Pilander tänään on sanomalehden varustanut surureunuksilla, jollei se nimittäin ole toimituksen salaisuuksia?"
"Kyllä minä sen sanon", vastasi sanomalehden toimittaja painolla, "kun te, neuvosmies Hulldén ja muut ensin ilmoitatte, minkä vuoksi teidän rouvanne tänään aamupäivällä kävelivät surupuvussa ja te itse kirjoittelitte konkurssianomuksia. — — Vai tapahtuiko tuo kaikki rouva Erling'in sylikoiran kuoleman tähden?"