Mies kuului mutisevan itsekseen: "niin se on, niin se on. Minä en surekaan siis häntä, mutta kaikki on pelkkää itsekkäisyyttä. Koko suru lähtee siitä, että en puhtaalla omallatunnolla voi ajatella vaimovainajatani. Minä en ollut hänelle mies. Olen katkeroittanut tarpeettomasti hänen mieltänsä, olen tehnyt väärin, ja ylpeyteni on saanut kolauksen, kun hän oli parempi minua. Hän rakasti, rakasti loppuunsa asti — minä en; eikä minussa ollut miestä sitä hänelle sanomaan, vaan valehtelin, — valehtelin, kuin konna. Hän oli suurempi, jalompi, parempi kuin sisar-Miila ja minä yhteensä. — Minä inhosin häntä hänen sairautensa ja kykenemättömyytensä vuoksi, ikäänkuin hän olisi itse sille mitä voinut. Oi, jos hän eläisi, kuinka toisin nyt häntä kohtelisin? — Ei tarvitsisi enää hänen kyynelin kerjätä minua viettämään hetkistä vuoteensa vieressä. Mutta nyt on katumus myöhäistä, ja hänen haamunsa on aina syyttävä minua hänen sydämensä murtamisesta. Miksi en ennen ymmärtänyt noiden minuun niin usein kiintyneiden silmien äänetöntä kieltä. No nyt ymmärrän sen — — ymmärrän sen liiankin hyvin."
Miestä väristytti ja vapisevin käsin vetäsi hän kiinni akkunan, mutta sumua oli jo ehtinyt tunkeutua huone täyteen, ja sitä kai se lienee ollut sekin vesi, joka kirkkaina karpaloina viereksi alas pitkin lesken oudosti vääntyneitä poskia.
MIKSI JAAKKO MUUTTI.
Vaikka elokuu vasta oli puolivälissä, oli jo kuitenkin monta monituista viikkoa, ainakin seitsemän päivää ja yötä viikossa sataa tuhuuttanut aivan heittelemättä. Eikä se ollut edes oikeaa, rehellistä sadettakaan; semmoista vesisuhua vain. Sadepisarat olivat niin pienen pieniä ja keveitä, ettei niitä olisi voinut luulla juuri muiksi kuin sumuhiukoiksi, ja heikoinkin tuulen veto hypitteli niitä sinne tänne ihan mielensä mukaan.
Pieninä tippoina sitä tosin tuli, mutta kumminkin oli tuo alituinen sade muuttanut koko maailman niin harmaaksi ja peräti viheliäisen näköiseksi, että oikein sitä katsellessa mieli kävi alakuloiseksi. Mutta jos jo muu maailma oli kurjan näköistä, olivat Kataja-ahon mökin tienoot vallan piloille menneet.
Mökki itse ei kyllä tainnut olla paljoa surkeampi entistään; olihan seinät vain hiukan mustemmat ja akkunoiden paikkauspäreet hiukan ruskeammat tavallista, mutta savinen katajakenttä mökin vieressä oli semmoisessa siivossa, jott'ei mihin panna. Sillä kasvavat kissankäpälät ja vuohensilmäin valkoiset helpeet olivat joko kokonaan tai puoliksi mädäntyneet, ja kukkien kullankeltainen keskuskin oli muuttunut mutavellin karvaiseksi. Itse katajapehkotkin ryömivät melkein pitkin maata, ikäänkuin pellon aidan raosta katsellakseen muonamiehen siellä kasvavia, vehreytensä kadottaneita perunan varsia, tahi noita toisella puolen olevia talon puolikypsiä, nyt ruskean harmaita, pieniä rukiin tähkiä, jotka pienuuttansa häveten näkyivät koettavan piiloittautua toistensa taakse.
Mökin akkunain alatse kulkeva Ylikyläläisten kirkkotiekin oli soinnussa muun ympäristön kanssa. Sillä oli kuraa hyvästikin korttelia paksulta, niin että hyvin työläältä näytti sen ylitse pääsy eräälle likaisenruskealle, Tuupanlammille päin pyrkivälle rupikonnallekin, mitä sitte ihmisille; — mutta eipä tuolla moneen viikkoon ollut ihmisiä kulkenutkaan. Jokainen kiitti näet kauppojaan, kun sai pysyä katoksen alla ja sisältä katsella pahaa ilmaa tahi kuivana pötköttää sunnuntainakin pankolla lämpöisen uunin vieressä, jotta ei kenenkään mieli kirkkoon tehnyt.
Niinpä Jaakko Pilkkurinenkin, Kataja-ahon asukas, taisi arvella rötköttäessään rahilla muurin kupeella, jossa hän väärävartisesta piippunysästään imeksi ilkeänhajuisia palturi-haikuja. Siitä oli myös hyvä tilaisuus katsella, miten mummo, Jaakon anoppi, peräakkunan edessä pellavaharjalla suki itkerehtävän pikku Miinan vaaleita hiuksia ja samalla heilutteli jalallaan kehtoa, jossa nuorin lapsi lepäsi.
"Mitähän tuo tuostakin parannee", mietti Jaakko. "Kohtahan se kuitenkin on samanlaisena pörrykkänä taas. — Kiusaa vaan tyttöä tyhjänpäiten — ikäänkuin täällä ei vältettäisi semmoisina kuin ollaan."
Jaakko tuumaili jo vähän mummoa kieltääkin, mutta ei kuitenkaan viitsinyt; — ajatteli, jotta joutaa tyttökin vähän kiusaantua. Niinhän tuota täytyy muidenkin — aikaisempienkin. On vielä tuokin ilma semmoista siunattua, etteihän tuota pääse työhönkään, jos tahtoisikin.