Niemen kären kaarrettuaan huomaa ukko tuonnempana, railon reunalle kohonneella vallilla jotakin mustaa. Hän ohjaa kulkunsa sitä kohti. Yhdistynein voimin saadaankin viimein vedestä ylös märkä, vilusta värisevä hevonen ja kastunut jauhokuli-kuorma.
"Hullu, kun läksitkin keväiselle jäälle yksinäsi", sanoo ukko.
"Niin, vaanpa kun kylmi yöllä — ja se oikasee ainakin kolme peninkulmaa — — ja maantiekin on jo ihan mustana", selittää rahdinvetäjä nurpein mielin ja katkonaisesti.
"Onhan tuo sitäkin, mutta kierrä nyt kuitenkin Kouan salmea. Siinä on virran vettä ja varmaan jo uve-avannoitakin", neuvoo vanhus kuorman kulettajaa ja eroaa hänestä.
Siitä pitäen ilmestyy yhä enemmän päiviä jylhien vaarojen vietteille ja punertava häive näkyy koivua kasvavien kaskesmaiden kaltevilla rinteillä. Yhä enemmän valaa aurinko valoansa horroksissa olevaan luontoon. Piakkoin ovatkin vaarojen palteet yhtenä pälvenä, jonka keskellä, siellä täällä vain, silmä kohtaa lianharmaita lumipeitteen riekaleita. Kurki kiljahtelee ilosta kaukaisella suolla, ja kevätvedet iloisesti solisten huuhtelevat kumpujen kylkiä. Loistavan vihreänä esiintyy silmälle rantahuhtien talvisten hankien alla uinunut oras. Sen ihanuutta ylistää lirityksillään korkealla ilmassa lentävä, juuri kotiin saapunut kiuru, ja toivosta sykähtää silloin ihmisenkin rinta.
Jopa on virtainen vuo paikoitellen rannikoilla kovertanut jääkuoren auki. Sen huomaavat ylhäisillä mailla elohon heränneet kevätpuroset. Kaikki ne alkavat nyt kilvassa pyrkiä tuonne sulasilmäkkeitä kohti. Matkalla tapaavat ne toisensa, yhtyvät ja vallattomien varsojen lailla kirmaillen syöksyvät yli kivien ja kantojen pitkin jyrkkiä kuiluja Pielisen laajaan syliin päin. Tuolla alempana juoksee joen tapainen, yli äyräittensä paisunut puro. "Yhteen, yhteen!" pauhaavat laineet. Nytkös vasta on iloa ja ääntä! Maltti katoaa kokonaan. Hurmaavassa vimmassa kiehuen hypähtelevät vaahtoiset vedet toistensa ylitse yhteen. Pelosta vapisevat paikoillaan kalliokuilujen partailla kasvavat, vanhat ja vakavat, naavaiset puut tuota temmellystä katsellessaan, kuullessaan. Kuitenkaan niistä välittämättä vyöryvät voimansa tuntevat vedet eloisissa pyörteissä yhä eteenpäin silloin tällöin kuohullaan kosketellen pihkaisten puiden partoja. Tempaavatpa toisinaan jonkun niistä mukaansakin, ja kauas kiirii raittiissa, selkeässä aamuilmassa vilkasten purojen pauhu.
Salmiin ja saarien seuduille ilmestyy yhä useampia tummia, sulaneita juovia. Niissä lipattavat pienoiset laineet luovat mieluista, viehkeätä värivaihtelua aavan jääkannen kalpeaan pohjaväriin. Kun villalepeiden kaltaisista pilvistä putoilee lämpöinen kevätvihma jäälle, himmenee se vähitellen sekin. Kohta on se muuntunut teräsharmaaksi, ja tuolla jäykällä pinnalla väreilee nyt ohut vesikerros tuulen mukaan. Korkealle taivaan kannella kohonnut aurinko loitsii jo esiin kosteasta kulosta siellä täällä niemien neniin viattoman näköisiä vilukoita ja joitakuita sinisiä vuokon-silmiäkin.
Talven valta tuntuu murretulta, mutta yht'äkkiä vetääntyykin huhtikuun taivas taas pilvien peittoon. Ankarana tuiskuna tupruaa jälleen lumi uudestaan kietoen maat ja metsät, vuoret ja vedet talviverhoon. Puut kaikki ovat valkoisia kukkia täynnä, ja kylmänä aamuna on keli mitä parasta Pielisen pinnalla. Rannat raikuvat taas teiriparvien iloisista kukerruksista ja lainkiertäjän pyssyn äänekkäistä pamauksista.
Viimein vihastuu kevään hengetär talven sitkeästä taipumattomasta vastarinnasta. Kun eivät hänen lämpöiset henkäyksensä eivätkä suopeat sadekuurot ole saaneet talven valtaa väistymään, lähettää hän ankaran itätuulen repimään rikki talven viimeisiä kahleita. Parahdellen ratkeilevatkin ne nyt toukokuun valoisana, lempeänä yönä. Jäälautat erkanevat voivotellen rannoilta. Kohisevain aaltojen pieksäminä ne tuskissaan ajeleutuvat silloin kaikenmoisiin pakopaikkoihin: lahdenpoukamiin, saarten siimesrikkaille rannoille ja pitkälle pistävien niemien neniin.
Siinä on ryskettä ja röykettä, kun jäät toisiansa töykkien murskaantuvat tuhansiksi muruiksi, joista suurimmat sitte mielettömässä, räiskävässä sekasorrossa hyrskien hyppivät toistensa hartioille, ja innokkaasti pauhaavat aallot, vimmoissaan tyrskien, paiskelevat noita vapautensa vihollisia rannan järeitä, vankkumattomia kallioita vasten. Siten selkä toisensa perästä riuhtoo kuorensa rikki. Jääjärkäleiden täytyy kohota korkeiksi töyryiksi minkä millekin rantamalle. Eivätpä löydä rannoillakaan rauhaa niille sulloontuneet ja hauraiksi käyneet hyhmäiset joukot. Sinnekin karkaavat valtavat, voimakkaat vesivyöryt. Ne tempaavat takaisin tuhoisiin ryöppyihinsä jään jäännökset, joita sitte sylissään hierovat ja jauhavat, murskaavat ja sotkevat, alliparvien niille valittavaa kuolinvirttä veisaellessa.