Pertun koko joukko olikin jo jalkeilla tuossa Paavalin päivän aikaan. Vanhimmat ja pienimmät, joilla ei ollut vaatteita kuin nimeksi, pysyivät enimmäkseen kotona, mutta muut kiertelivät pitkin kyliä kerjuulla ja isän pieniä puutöitä kaupalla. Annineen alkoikin jo Perttu toivoa, että "ehyenä tässä sittekin taidetaan perhe kesään saada", mutta silloin sattui Anni saamaan — kaksoiset.
Uutta huolta tuli niistä niin isälle kuin äidillekin. Katvelan Matin hevoskululla käytti Perttu itse pieniänsä kasteella ja pistäytyi sillä tiellä puodissakin — pitkistä ajoista. Siellä sai hän kuulla mökkinsä jo olevan kuulutetun huutokaupalla myytäväksi. Korpelan Heikillä oli näet vanha tuomio Pertun päälle. Sen oli nyt Heikki hätäpäissään parista jauholeiviskästä siirtänyt kirkonkylän upporikkaaksi sanotulle kauppiaalle. Sillä taas ei ollut aikaa yhtään saatavaansa odottaa, vaan täytyi joko paikalla saada rahat, sataviisikymmentä markkaa korkoineen, tahi myyttää mökki, "kosk'ei kuulu muutakaan irtainta sanan sijaksi olevan."
Kyllähän Perttu pyysi ja rukoili armoa, mutta ei voinut rahaksi muuttua, eikä toinenkaan odottaa, kun muutoin olisi "konkurssi aivan oven edessä." Ei kelvannut edes rahan vastineeksi kauppiaalle sekään, vaikka Perttu lopulta ilmoitti irtaimistokseen yhdeksän lastansa ja kehoitti kauppiaan niitä omiksensa ottamaan.
"Onneksi" kuoli toki kaksoisista poika ennen mökin myymistä. Kahdeksan pientä oli siis vain Pertulla enää silloin jälellä, kun hänen täytyi asunnostaan avaraan maailmaan lähteä. Apealtahan se tosin tuntui mieli omin käsin tehdystä kodista erotessa, mutta minkäpäs sille teki. Ei ollut edes tietoa siitäkään, mihin päin olisi matka ohjattava, mutta summamutikassa lähdettiin kuitenkin kaupunkiin päin pyrkimään. Kuka sen tietää, kuinka kauvas olisi jouduttukaan, jos ei Markkulassa olisi satuttu yhteen suuren ja kummallisen matkueen kanssa.
Se oli Aunukseen työn ja leivän hakuun pyrkivä parvi. Johtajana näytti tuolla kirjavalla joukolla olevan Pertun vanha tuttava Mahais-Paavo. Hän kertoi Pertulle poikansa löydetyn syystalvella kuolleena jostakin ladosta Rautavaaran puolella, heinätukko suussa. Nimismiehelle sanoi hän sanoneensa suoraan, että poika oli kuollut nälkään. "Mutta mitäs ne herrat uskovat! Leikkuuttivat poikaraukan kuin henkipaton tahi muun koiran ja tuskin lienevät uskoneet sen nälkään kuolleen sittenkään, vaikka tohtori löysi sen suolistakin hyvän vihkon saraheiniä. — Sitte se minulle tuli se mieli, jotta pois täältä pitää lähteä edemmäksi onneansa koettelemaan, ennenkun kaikki nälkään kuollaan tahi hulluiksi tullaan. Pitkin matkaa on sitten joukkoa seuraani liittynyt ja niin on tultu tähän asti. Parasta taitaisi olla, kun sinäkin liittäytyisit yhteen myöhkään, sillä kyllä meillä on siksi evästä, että Aunukseen asti riittää."
* * * * *
Perttu yhtyikin seuraan ja aamulla alettiin miehissä jatkaa matkaa. Kirkas ja tyyni olikin se aamu ja ilma raitis, jona resuinen joukko peräkkäin kuin pororaito Markkulan kylästä matkalle lähti kohden nousevaa aurinkoa kulkemaan. Haukunnalla seurasi joukkoa taloista nälistyneitä, pystykorvaisia koiria, joista yksi ja toinen asettui vielä, häntä hangessa, pitkiksi ajoiksi ulvomaan heidän peräänsäkin.
Huurteiset metsät kimaltelivat tuhannen tuhansissa kiiluvissa koristuksissaan ja pakkasesta paukkuvat nurkat tuntuivat ampuvan kunnialaukauksia tuon ohitse kulkevan, resuisen joukon kunniaksi. Siellä täällä jaksoi talvinen sää luoda vielä jonkun punertavan ruusunkin jonkun kulkijan kalpeille kasvoille. Jokainen heistä astui ajatuksissaan ja vaitonaisena Mahais-Paavon laihan hevoskaakin perästä, joka veti kaikista pienimpiä ja heikoimpia seurueen jäseniä. Hiljaisuutta ei taipaleella häirinnyt muu kuin reen ratina, lumen narina anturoiden alla ja joskus Pertun pienimmän tyttären itkun nirahdus. Viekin kylän kohdalla vasta alkoi taas koirien ilkeä ulina, joka valittavana kuului virstamääriä metsään joukon jälkeenkin.
Oikein tuntui mielestä rauhoittavalta, kun tuo ulvominen viimeinkin taukosi korvihin kuulumasta ja soluttiin äänetönten ja ääretönten salomaiden hiljaiseen syliin. Niin kauas kuin silmä korkeimmiltakin paikoilta kantoi, ei näkynyt muuta kuin talvipuvussaan kaikkialla upeilevaa metsien merta, mutta taulu ei silti yksitoikkoiselta tuntunut. Maanselkä monine sivuhaaroineen, kunnaineen ja kukkuloineen teki sen päinvastoin sekä vaihtelevaksi että viehättäväksikin. Kuulakkaa taivasta vasten kaareilevat selänteet, vaarat ja harjut, siellä täällä laaksojen, notkojen, jokien ja jäätyneiden järvien katkaisemina, muodostivat näköalan, jolta ei päiväpaisteessa puuttunut värivaihteluakaan. Ruskearunkoiset ja talvituiskujen pilkuttamat petäjät, lumen kattamat näreet ja tummat, korkeat kuuset yhdessä aavemaisten, harmaiden ja hataoksaisten kuivien kelohonkien kanssa ikäänkuin antoivat eloa muutoin kuolleelle talviselle luonnolle.
Etäällä tuolla vasemmalla pyrki pilviin mahtava Keron kukkula ja oikealla kohosi korkeuteen korpien valtias Jongunvaara, rotkoineen ja jyrkkine huippuineen. Taivaan rannalta edestä päin häämöitti taas korkea Niemivaara; ja tuo suuri aukko ylempänä pohjoiseen päin oli varmaankin iso Valamon järvi.