"Mutta tiedätkös sinä, Petri, minkätähden ne päivät aina keväällä pitenevät", kysyi Vikke Nenonen, samoinikään hymyillen.
"Ka, kunj aurinko on viikomman aikoo ylläällä", selitti Petri.
"Aijai!" huudahti Vikke. "Kuinkahan sinulle, poika polonen, käy fysiikkatutkinnossa! Mitenkäs fysiikassa sanotaan? — Sitä paitsi on lämmöllä se ominaisuus, että se laajentaa kaikkia kappaleita — etkös sitä nyt muista?"
"Kas kehveli, kun en tuota hoksannut", lausui Petri tyynesti. "Niin — lämpöhän sen tekköö."
"Rehtori tulee", huudahti joku ja kohta istui kukin paikoillaan hiljaa ja juhlallisena kuin kirkossa, sillä tulinen rehtori ei suvainnut mitään melua, eikä kukaan tahtonut tuota kunnon miestä näin viimeisellä yhdessä olon hetkellä suututtaakaan.
Viimeinen historia-tunti siis alkoi. Vilkkaasti hyppeli rehtori, kuin jänis, edestakaisin historian avaralla alalla oikein saadakseen selville, kuinka varmoja me olimme aineessamme. Kaikki oli käynytkin jokseenkin hyvin ja rehtori oli mitä hilpeimmällä tuulella. Syytä siihen olikin, sillä yksin Vikke Nenonenkin oli juuri tehnyt tyydyttävän selon Henrik Linnustajan linnoitustöistä ja slaavilaisretkestä ja Ander oli sanonut oikean vuosiluvun.
Silloin kääntyi rehtori, ilosta loistaen, Petriin päin ja sanoi: "no Oikari ei nyt lue kirjan sanoilla, vaan aivan omin sanoin vastaa kysymykseen: mitä Henrik ja saksilaiset sitte vastasivat, kun unkarilaiset tulivat heiltä veroa vaatimaan?"
Petri punastui, kakisteli, mutta ei saanut sanaa suustaan.
"Noo", lausui rehtori kehoittavasti.
Silloin salpa aukesi ja Petri alkoi: "hyö sano, jotta myö vuan ei ennee ruppiikkaak teille verruu maksamaan — —"