"Oikeuden muodolla ja lain varjon alla", pisti tapansa mukaan Korpelan muori väliin.
"Tuomitsikos laki hänelle Paksulan kartanonkin", kysyi Paatelan Pekka. "Kuului lähteneen sitä ostamaan Vuorelan työpäällikölle, mutta kun sai talon kelihinnalla, niin pitikin itse."
Koskelan Kallella näytti olevan hyvä halu vastata, mutta vielä Paatelan
Pekan puhuessa oli alkanut kuulua pyörien ratinaa maantieltä.
"Herra siunatkoon!" kuiskasi Korpelan muori. "Ne ovat Paksulan vaunut ja niissä kapteeni itse rouvineen."
Niin olikin. Väkijoukko hajaantui silmänräpäyksessä tien kummallekin puolen ja hitaasti vierivät vaunut ihmiskujan keskitse. Hatut lensivät miesten päästä kuin taikavoimalla, ja syvimmin kaikista kumartelivat kapteenia vanha Tianen, Niinistön Maunu, vanha Haarala ja Korpelan muori. Paatelan Pekka ja Koskelan Kalle olivat ainoat, jotka tyytyivät vain hattuaan nostamaan.
Tuolla ne jo mennä huristivat vaunut ylämäkeä ja kohta seisahtivat seurahuoneen portaiden eteen. Ihmiset olisivat ehkä vieläkin ihmetelleet seurahuonetta, mutta "pim, pom" kajahti samassa kirkonkello. Se oli papin tulokello … täytyi kiirehtiä kirkkoon, sillä sitä vartenhan sitä oli kotoa liikkeelle lähdetty. Kapteenin vaunutkin lähtivät kirkolle, sillä tänään oli seurahuoneella "pienet päivälliset" valtiopäivämiehen valitsijamiehille. Naapuripitäjän lukkari, se maanviljelysneuvos, oli luvannut tulla tänään Suurelan kirkkoon ja tuoda jonkun toisenkin vaikuttavan valitsijamiehen mukanaan. Niitä piti siis nyt mennä vaunuilla noutamaan. Kapteeni olisi mielellään itsekin mennyt kirkkoon, sillä olisihan ollut hauskaa nähdä, miten koko kirkkorahvas olisi kohahtanut ylös ja seissut, niskat kuurussa, siihen asti kuin hän olisi halki kirkon ehtinyt astua Paksulan penkkiin… Niin olisi ollut, mutta seurahuoneella oli vielä ennen päivällisiä paljo toimitettavaa. Piti näet "päntätä" Koskelan Kallen päähän kokonainen puhe ja muutoinkin hänet "instrueerata", ettei tekisi samallaista tyhmyyttä kuin se Pillilä —"senkin pöllöpää" — viime kerralla teki. "Mies ottaa ja sanoa tokaisee kaikkien kuullen: se ei tahdo, tämä kapteeni, Kivistä enää valtiopäiville, kun Kivinen on häntä kuntakokouksessa kerran tohtinut vastustaa ja vaatinut velkaansakin pois. — — — Ei, nyt tällä kertaa ei saa sellaista enää tapahtua, vaan otetaan valitsijamiehet jo tänään käsille ja pidetään yhdessä mujussa huomeneen asti. — — Täytyy pitää silmällä kaikkien kuntien miehiä, niin ettei kenellekään jää aikaa tehdä tyhmiä kysymyksiä Kivisistä eikä muista. — — — Paksulan kapteenista täytyy huomenna tulla valtiopäivämies, täytyy — — —. Kunpahan se Adelaide jaksaisi soittaa — — —!"
Kalle Koskela ilmestyi seurahuoneen salin ovelle ja sanoi jo osaavansa puheen ulkoa. Kapteenin siis täytyi ruveta Kallen läksyä kuulustamaan, mutta viereisestä huoneesta kuului pianon soittoa. Ensin tuli iloinen offenbachiaadi ja sitte joku pitempi kappale, josta paikka paikoin voi päättää, että se mahdollisesti saattoi olla joku Richard Straussin sinfooninen runoelma, tai ainakin jonkun muun Berliozin oppilaan programmi-sävellys.
Kapteeni kuunteli tarkkaan kumpaakin, sekä soittoa että Koskelan puhetta ja yhä enemmän kirkastuivat hänen kasvonsa. Hän alkoi jo saada varmuutta siitä, että huomenna saa hän arvoa laveammallakin alalla kuin kotinurkissa … huomenna on hän Suurelan kihlakunnan edusmies … ja sitte ensi talvena luetaan sanomalehdissä kautta maan: "edusmies, kapteeni Paksula piti pontevan puheen, huomauttaen, ettei hänellä ollut mitään lisättävää, mutta tahtoi kuitenkin saada lausutuksi, yhtyen täydellisesti arvoisiin edellisiin puhujiin j.n.e." — "Oi jospa jo olisi huominen päivä!" huokasi kapteeni itsekseen ja ihmetteli Koskelan Kallen "hyvää päätä" ja muistin terävyyttä.
JUNASSA.
Satoi ja ilma näytti olevan harmaata sumua aivan täynnä. Muutoinkin vallitsi vaunuissa raskas ja perin alakuloinen mieliala. Silloin tällöin rasahti vain joku sanomalehti; kuului puoliksi pidätetty huokaus; muuta ei mitään. Jossakin nurkassa kertoi joku matkustajista, miten Karjalan radalla on "aina" juopuneita. Toinen oli kerran kulkenut yöjunassa ja muutamalla asemalla oli silloin asemapäällikkö nukkunut niin sikeästi, että ei ollut tahdottu "millään ilveellä" hereille saada. Siihen loppui sitte heidänkin puhelunsa, eikä kuulunut enää muuta kuin yksitoikkoista vaunujen jyrinää. Viimein taukosi sekin jarrun jyrinällä, sillä oli saavuttu muutamalle pikku asemalle, jonkun tunnin matkan päähän Viipurista.