Parkukaatte nyt lesket ja lapset!
Kähkönen turvanne tempasi pois,
Kruunaten voitolla harmajat hapset.
Kukapas häntä nyt peljännyt ois?
Rauhan vilja,
Vaikkakin hiljan,
Verikylvöstä versova on."
Vimmatusti olivat pitkä Timo ja Kapranov samonneet Katrin ja Matin perästä toisten taloon tunkeutuessa. Vaaran alla he olivat jo saavuttamaisillaan pakenijat, sillä jyrkkä rinne hidastutti ratsastusta, mutta siellä he seisahtivat, kun hirvittävä täräys äkkiä järisytti ilmaa. Ehdottomasti käännähti Matti silloin katsomaan jälelleen.
Hirmuinen tuli- ja savupatsas kohosi Tuulivaaralta korkeuteen ja tuhannen tuhansia säkeniä puikkelehti ylhäällä taivaalla. Jotakin tuntui vinkuvan väkevästi aaltoilevassa ilmassa ja yht'äkkiä hervahti Katri hengetönnä hevosen seljästä maahan. Tornista kimmonnut kivi oli rusentanut kaunoisen pään, ja kärsivä ihmislapsi oli saavuttanut rauhan.
Samalla äkkäsi Matti takaa-ajajat, joista toinen kiljahtaen syöksähti hänen kuolevan sisarensa luo ja sulki hänet syliinsä. Poika tempasi sisareltaan pudonneen aseen maasta ja nopeana kuin orava hypähti taas hevosensa selkään. Hän ojensi muskotin sisarensa syleilijää vastaan ja miehen rinnasta puhkeavat punaiset kuolonkukat osoittivat Matin ampumataitoa. Kuului yksi uikahdus, kuului toinenkin ja kauhistuen näki Kapranov kaksi toisiaan kiinteästi syleilevää ruumista. — Timo oli pitänyt sanansa eikä eronnut armaastaan kuolemassakaan.
Eteenpäin riensi Matti mutisten: "sukuisän kirous ei siis vieläkään ollut lopussa", sillä hän oli torniin kuullut suurimman osan ukkovaarinsa kertomusta ja tunsi tuon kirouksen. "Mitähän ukkovaari nyt sanoo, kun Katri kuitenkin tuli matkaan", lausui hän kyyneliään niellen ja katosi tumman metsän siimeesen.
HUONONA AIKANA.
(Kertomus elämästä Itä-Suomessa.)
Koitajoen varsilla Ilomantsin pitäjään salomailla vietetään vielä nytkin, niinkuin ainakin on vietetty, aineellisessa suhteessa hyvin kituvaa elämää. Laveat metsät ovat viekotelleet harvalukuisia asukkaita hankkimaan suurusta vehka- tahi petäjäleipänsä sekaan tuolla verrattain helpolla kaskiviljelyksellä, joten varsinaisesta maanviljelyksestä ei ole mitään sanottavaa tolkkua tullut. Poltettujen puiden tuhka näet väettää maan vähäksi aikaa niin, että se toisinaan jaksaa tuottaa keskinkertaisen ja keskinkertaista paremmankin sadon. Sitä paitsi kasvavat halmeista muodostuneet ahot runsaasti heinää (siksi kuin pääsevät metsittymään), joten ei kenenkään tarvitse niityn raivaamisella selkäänsä katkaista. — Huonosatoisina vuosina taas tultiin ennen muinoin toimeen panemalla leipään enemmän vehkaa ja vähemmän viljaa; nykyaikoina pannaan siihen enemmän viljaa ja vähemmän vehkaa; se on nykyajan sivistyksen vaikutusta se. Isällinen hallitus ja yksityiset ihmisystävät kilpailevat näet keskenänsä siitä, kuka voisi tehokkaammin lieventää hallavuoden seurauksia. Ainakin oli niin asiain laita seitsemännellä vuosikymmenellä, jolloin, varsinkin Suomen eloon heräämisvuodesta 1863 alkaen, tuhlaeltiin apua ja lainoja sekä tarvitseville että tarvitsemattomille ja kansaa opetettiin luottamaan kaikkeen muuhun kuin ahkeruuteen ja omaan voimaansa. Siitä seurauksena taas oli se, että apuvarat olivat lopussa silloin kuin niitä todella olisi tarvittu, eikä pohjoissuomalainen enää kammoksunut velkaa, niinkuin entisinä aikoina.
Enimmäkseen velan turvin oli noillakin mainituilla salomailla elää kitkutettu neljänteen päivään Syyskuuta tuona sekä kamalana että siunattuna vuonna 1867, jonka sanomaton kurjuus ei sitä nähneiden muistosta koskaan murene ja jonka opetuksista on jo paljo ollut, mutta vieläkin enemmän voisi olla isänmaallemme hyötyä, jos niitä opetuksia varteen ottaisimme.
Mainitun päivän enteenä sarasti jo jylhien vaarojen päällitse valju rusko, mutta päivän "kultakehrä" viipyi vielä piilossansa taivaan rannan alla. Auhtokorven rämeisellä pinnalla lepäsi liikkumattomina tiheitä, lyijynharmaita sumupilviä. Tyynenä, tahmeannäköisenä oli sameavesinen Raiskalampikin, vaikka sen laineiden ei vielä olisi luullut ennättäneen vapauteensa kyllästyä, kun ne vasta muutama päivä ennen Juhannusta olivat jääkahleistaan irralle päässeet. Hiljoikseen vieritteli Koitajoki mustia, äänettömiä vesiään; muutoin koko luonto oli vaipunut syvään ja kolkkoon horrostilaan. Ei pienintäkään värettä näkynyt veden pinnalla, eikä heikointakaan tuulen henkäystä tuntunut tyynessä ilmassa. Yksin laululinnutkin olivat jo tiessään, ettei edes heidänkään heräämisensä vilkastuttanut elotonta seutua, jota syksyn hallaiset huurut peittivät, niinkuin kateliina kuollutta ruumista.