"Sitä Ritalan Anna-Marian ruumiskirstua. Se peitetään kohta maahan niin, että sitte sitä ei enää voi nähdä."
Sen kuultuaan oli nuori kapteeni hypännyt ylös, kuin ampiaisen pistämä ja vetänyt Taavetin kanssaan toiseen huoneeseen. Hän oli siellä yrittänyt puhumaan jotakin, mutta Taavetti oli vain painanut soturille lakin päähän, ja sitten ne olivat lähteneet kävelemään yhdessä. Eräät hovin palvelijat arvelivat kuulleensa Taavetin mennessä lausuneen kapteenille: "revin olkalappunne, jos kovin vastustelette." Kuitenkin oli näyttänyt siltä, kuin ei kapteeni olisi oikein mielisuosiolla kulkenut muassa; mutta hänhän oli vain yksi mies, ja mitä se yksi mies Tiinan Taavetin kourissa painoi.
Vieraita juoksi suuri liuta Taavetin ja kapteenin perässä, ja kaikki olivat ihmetelleet mitenkä kapteeni antoi toisen miehen oikealla kädellään niin hellästi halailla itseään ja miksi he niin kiireesti kulkivat. Mutta pian se oli matka kulunutkin, jos tuo ei ole hovista hautausmaalle kovin pitkäkään. Pappi oli jo kuitenkin rukousta lukemassa, ennen kuin hovista tulijat haudalle ehtivät, Taavetti ja kapteeni etunenässä. Ne molemmat asettuivat aivan haudan reunalle ja hartaan näköisinä kuuntelivat, kuinka rovasti jälkeen jääneille lohdutukseksi luki: "meidän kaikkien tulee ilmestyä tuomioistuimen eteen, että jokainen saisi sen mukaan, kuin hän ruumiissansa tehnyt on, olkoon se hyvä taikka paha"; ja vielä: "hirmuinen on langeta elävän Jumalan käsiin?"
Taavetin käsi oli sillä välin siirtynyt kapteenin niskaan, ja hyvä se olikin, sillä kapteeni kumarteli monta kertaa hautaan päin niin syvään — paremmin kaunista kirstua nähdäkseen — että ehkä olisi tuupahtanut Taavetin pitelemättä hautaan. Hautauksen loputtua kääntyivät kaikkien silmät kapteeniin päin ja yhtäkkiä kuului yli hiljaisuuden Ritalan Maijun kimeä ääni: "kuulitteko, kapteeni: 'sen mukaan, kuin hän ruumiissansa tehnyt on, ja hirmuista on langeta elävän Jumalan käsiin'."
Kapteeni ei vastannut Maijun kysymykseen, mutta kun Taavetti kysyi: "eikös se ole kaunis kirstu", niin äkkäsi hän hyvin surkeasti: "o-oon, onhan se". Silloin Taavetti irroitti hänestä kätensä, eikä häntä sitte ole Suomessa koko kapteenia nähty. Seuraavana kesänä myi Kiiskilahden vanha kapteenikin vapaaehtoisella huutokaupalla talonsa kiluineen ja katuineen, mutta kun ei ollut muita huutajia, kuin lääkäri, Ritalan Matti ja Tiinan Taavetti, niin ei omaisuus ollut kovin kalliiksi noussut. Tiinan Taavetille se jäi ja siellä hän asuu yhä ottopoikansa Anna-Marian perillisen kanssa, mutta vakuuttaa viimeisen poikamaisen vehkeensä olleen korean ruumiskirstun kapteenille näyttämisen. Kuka sen kuitenkaan niin varmaan tietää, sillä hulivilin luonto se Tiinan Taavetilla empimättä yhä on, ja mihinkäpä siitä luonnostaan kenkään pääsnee, vaikka onkin raha rinnassa.
VI
MAAILMANLOPPU KORPIVAARASSA
Honkaset olivat arvattavasti iät kaiket asuneet korkean Korpivaaran liepeillä, ihan pohjoisen napapiirin alla. Luonto oli heitä kasvattanut siellä sukupolven toisensa perästä ja Suomen luonto on mahtava siellä. Siinä on voimaa ja siinä on uhmaa. Se on samalla korkea ja syvä, mutta välillä ovat alhaiset rämeet ja pohjattomat rimpisuot. Vanhat, väkäleukaiset eukot, pieni piipun nysä hampaissa, siellä illoin kertovat lapsille terävällä, särkyneellä äänellä muinaisista sissisodista ja verisistä rajarettelöistä hirveitä juttuja; taikka pöyristyttäviä tarinoita aaveista, haltijoista ja hetteiden hengistä.
Pitkät, pitkän pitkät vuosikymmenet, kukatiesi vuosisadatkin, oli siellä eletty puutteissa ja kurjuudessa, koetellen taikojen tenholla taivuttaa onnensa oikkuja mielensä mukaan ja huokaillen ihmisen kohtalon kataluutta. Turhaa oli siellä uudistuksia ehdottaa elämässä, sillä sittekin, kaikesta kurjuudesta huolimatta, käy ihmisten olennon sisimmissä syvyyksissä vanha tyytyväisyyden pohjavirta oleviin ajallisiin oloihinsa. Nälkää kärsien retkottivat useimmat Korpivaaran voimakkaat miehet laiskoina pirttien penkillä päivästä yöhön ja yöstä päivään, pettuleivän hengissä pitäminä. Tavallisesti uinailee silloin sielukin toimettomana yhdessä ruumiin kanssa kitkerän, tervakselta ja palturitupakalta tulevan savun seassa, tuumien ja tuomiten ajallisten olojen parantamisen miltei synniksi sallimusta vastaan.
Semmoista oli yleiseen Korpivaaralaisten elämä siihen asti, kuin kotoansa poikana aavoille merille karannut Kalle Honkanen tienoille takaisin tuli. Se oli kasvanut kovin pitkäksi vierailla mailla ja oli siinä miestä muutoinkin kerraksi. Hän se hehkuvilla sanoillaan sai välinpitämättömyyden unesta hereille ensin oman sukunsa ja sitten koko seudun. Ihmisissä syntyi omituinen tunteiden kuohu, kun oli autuuden hurmausta maistella saatu.