"Se Hanna se on aina semmoinen villikko, että siitä pitää vielä rovastille kieliä", sanoi Heta-muori, mutta oli nähtävästi mielissään leikistä.
"Sitä ennen sanokaa kuitenkin, — sanokaa Heta kulta, mikä se Hetasta oli niin surkean äsken?" uteli Hannaksi puhuteltu neiti.
"Ilmanhan minä tässä vain Fanny-neidelle palpatin sitä, kun Kivelän isäntä toi Kokon Kallen kuulutuskirjan teettoon."
"Onkos se sitte niin surkeaa? Antakaa nyt, Heta kulta, Kokon Kallenkin saada emäntä", puheli Hanna. "Onhan teillä itsellännekin aikoinaan ollut mies."
"Onhan niitä ollut kaksikin, jos yksittäin luetaan, mutta sehän se minua suututtaa, kun ei Mikkolan Karliina lähtenytkään Kallen kanssa liittoon. Ja nyt tuotiin Kallea toisen kanssa pappilaan! Kuka lienee ollutkaan, ihan tuntematon, — ja köyhältäkin tuo näytti."
"En minäkään sitä tuntenut", selitti Hanna. "Riikaksi ne sitä puhuttelivat ja vesipuolelta pitäjästä kai tuo lienee, koska oli niin päivettynyt."
"Vai Riikka, vai Riikka se on! No, oli se sille Riikalle onni, kun sai semmoisen miehen — — — ja arvatenkin niin köyhä tyttö, että sillä ei ole muuta kuin kaksi tyhjää kämmentä", jahkaili Heta-muori. "Sanon vieläkin, oli se onni sille tyttö-rievulle!"
"Onko se Kokon Kalle sitte niin miesten paraita?" kysäsi Fanny.
"Onhan se jälilleenkin. On se erinomainen mies! — Voi, voi sitä Karliina hupsua, kun ei älynnyt ottaa Kallea!" päivitteli Heta-muori edelleen.
"Teidän olisi vanhempana ja kokeneempana ihmisenä pitänyt sitte neuvoa Karliinaa", pisti Hanna ilakoiden väliin ja hymyili sisarelleen.