Jälyltä ja tyhjältä näytti tuo hattaraton, aivan yksivärinen taivas. Päiväpaiste kyllä koetti sille eloisuutta antaa, mutta ei se saanut enää ilmaa vähääkään värehtimään. Päinvastoin, ilma jo tuntui sangen raa'alta ja siinä päivän ponnistuksista huolimatta vallitsi jonkunlainen hermoja karmiva kolkkous. Ajatuksetkin alkoivat käydä apeiksi tuossa taivasta kolkkoa tähyillessä ja sydän rupesi siinä tuntumaa niin tyhjältä ja autiolta. Hän mietiskeli:
Tuo yksitoikkoinen avaruus on aivan kuin elämä — aikuisen ihmisen elämä. Lapsen elämä on toista. Se on niin rikasta, ehyttä ja täysinäistä, vaikka niin vähän kestävätä. Tuulentuvat ovat heille totuuksia, mutta katsoipa aikuinen ihminen mihin päin hyvänsä, niin ei näy hänelle missään täysinäistä iloa. Kaikkialla on vain häviämistä, surua, työtä, tuskaa ja kyyneliä. Ruotuvaivainenkin pellolla katsoo tulevaisuuteen, vaikka oikeastaan luulisi hänen tuntevan itsensä onnelliseksi, kun viimeinkin on kaikista toimeentulohuolistaan päässyt vapaaksi koko iäkseen. Mutta oikeastaan ei kukaan taida voida toista kaikista huolista ja murheista vapauttaakaan.
Olivathan ihmiset, sukulaiset, ystävät, tutut ja ventovieraatkin näinä aikoina panneet parastaan häntäkin lohduttaakseen, poistaakseen hänen murhettansa, mutta olivatko he lainkaan onnistuneet siinä? Eikö mitä. Vielähän tuntuu mieli yhtä alakuloiselta kuin ennenkin, milt'ei raskaammaltakin kuin heti vaimon kuoltua. Ja koko elämä on niin niuhtunutta, vaikka kauniita lohdutussanoja ei suinkaan ole puuttunut. Tuota orpouden tunnetta, tuota sydämen syvää tyhjyyttä eivät lohdutussanat ole saaneet yhtään poistumaan, mutta se se juuri olisi poistettava ennenkuin voisi itsensä lohdutetuksi tuntea.
Sitähän kyllä lohduttajat kaikki ovat olleet poistavinaankin, vaikka jokainen omalla tavallaan, mutta suru vaan yhä on yltynyt lohdutuksista.
Postimestari tuumaili silmää iskien: "nyt ei muuta kuin lapset johonkin tätilään ja sitte ruvetaan täällä elämään vähän rennommasti. Onnittelen, onnittelen veljeä, että on taas vapaa mies ja toivotan tervetulleeksi meidän, nuorten miesten pariin, ha ha haa." Se oli sellaista lohduttamista, se. — Tuomari, joka piti juhlallisen puheen hautajaisissa ja oli niin vakavan näköinen, ei myöskään tiennyt muuta keinoa murheen poistamiseen kuin huvitukset. Miksi hän muutoin olisi lähtiessään maininnut jotain vistipelistä ja jänisjahdista. Rovasti taas oli kehottanut häntä muistamaan, että kivuloiselle vainajalle oli ollut onneksi, kun Herra, armossaan, oli hänet päästänyt kärsimyksistä ja siirtänyt rauhan majoihin. Sitä paitsi olihan vainajalta jäänyt muistoksi kaksi "niin suloista ja toivehikasta lasta."
"Niin, ajattele, mitä sinulla vielä on jälellä äläkä anna surun mieltäsi murtaa", oli silloin nimismieskin tarttunut puheesen. — Semmoisia olivat olleet miesten lohdutukset ja naiset taas olivat vain yleiseen vakuuttaneet ottavansa osaa suruun. Sisar-Miila yksin oli neuvonut olemaan "ajattelematta koko asiaa" ja vakuuttanut ajan parantavan kaikki haavat.
Oli selvää, että kun Miila itse ei koskaan ollut kärsinyt "lasivauvaa", joksi hän veljensä vaimovainajaa nimitti, niin ei hän luullut hänen kuolemansakaan kehenkään koskevan. Mutta niinhän taisivat kaikki muutkin ajatella, että lesken suru oli enämmän jotakin ulkonaista kuin todellista ja sisällistä sydämen surua. Niin ainakin tuntuivat ajattelevan, koska eivät osanneet sen parempia lohdutuksia antaa kuin antoivat. He koettivat vain saada kyyneleet silmistä kuivatuiksi, mutta eivät ymmärtäneet sydämen haavoja parantaa.
Mutta miksi olikaan hän niin murheellinen, miksi tuntui elämä hänestä niin kuivalta, autiolta, kuin matkamiehestä palanut kangas?
Olihan hän jo vuosikausia hyvin tietänyt, että kerran tulisi asia näin päättymään. — Kyllä hän oli tiennyt kerran leskeksi jäävänsä, mutta ei ollut ennen tullut sitä ajatelleeksi ja sentähden oli tuo kuolema tullut niin odottamatta. Hän oli luullut joutavansa sitä ajattelemaan sitte, kuin se alkaisi lähestyä ja hän oli luullut kuoleman tulevan jollakin toisella tavalla kuin se viimein oli tullut. Millä tavalla? — Niin millä? No, jollakin toisella ja huomattavammalla tavalla; mutta nyt oli se tullut salaa, ihan varkain. Se oli varastanut, aivan varastanut hänen vaimonsa. Yöllä, kenenkään kuulematta oli kuolema hiipinyt sairaan vuoteen viereen ja muuntanut jäykäksi, elottomaksi ruumiiksi tuon ennen niin kukoistavan naisen. Aamusella oli vielä vaimovainajan silmät auki, mutta niiden säihky oli ainiaaksi sammunut. Inhoittavaa oli ollut nähdä, miten kärpäset pörisivät kuolleen ympärillä ja kuleksivat hänen kasvoillaan, eikä vain kasvoilla, vaan silmän kuultavalla sarvikalvollakin. Silloin se oli laskeutunut tuonne rinnan alle se outo tunne, joka siellä nyt alinomaa kaivoi. Mutta oliko hän sitte niin hellästi ja hartaasti rakastanut vaimovainajatansa? Täytyi oikein ruveta asiaa ajattelemaan.
Kyllä kai hän alussa oli vaimostaan paljonkin pitänyt, koska tunsi itsensä niin onnelliseksi hää-iltanansa, mutta elämän varrella olivat sitte tunteet jäähtyneet, väljähtyneet. Epäjärjestys, kodin likaisuus ja toisiinsa tottumus oli muuntanut heidän välinsä. Joskus sykähti sydän vielä nuoruuden innostuksesta ja teki mieli sulkemaan syliinsä nuoruutensa rakastettua, mutta senlainen tunteiden kuohu sammui kuitenkin taas heti. Olisi tuntunut ulkokullailemiselta, valheelta, teeskentelyltä hemmoitella vaimoansa, jonka aina näki, ja joka ei ansainnut miehensä kunnioitusta, vaan oli saamaton raukka, todellakin "lasivauva" tai "kyynelsalava." Ja sitte tuli vielä tuo näivettävä keuhkotauti. — —