Mökin akkunain alatse kulkeva Ylikyläläisten kirkkotiekin oli soinnussa muun ympäristön kanssa. Sillä oli kuraa hyvästikin korttelia paksulta niin, että hyvin työläältä näytti sen ylitse pääsy eräälle likaisenruskealle, Tuupanlammille päin pyrkivälle rupikonnallekin, mitä sitte ihmisille; — mutta eipä tuolla moneen viikkoon ollut ihmisiä kulkenutkaan. Jokainen kiitti näet kauppojaan, kun sai pysyä katoksen alla ja sisältä katsella pahaa ilmaa, tahi kuivana pötköttää sunnuntainakin pankolla lämpöisen uunin vieressä, jotta ei kenenkään mieli kirkkoon tehnyt.
Niinpä Jaakko Pilkkurinenkin, Kataja-ahon asukas, taisi arvella rötköttäessään rahilla muurin kupeella, jossa hän väärävartisesta piippunysästään imeksi ilkeänhajuisia palturihaikuja. Siitä oli myös hyvä tilaisuus katsella miten mummo, Jaakon anoppi, peräakkunan edessä pellavaharjalla suki itkerehtävän pikku Miinan vaaleita hiuksia ja samalla heilutteli jalallaan kehtoa, jossa nuorin lapsi lepäsi.
"Mitähän tuo tuostakin parannee", mietti Jaakko. "Kohtahan se kuitenkin on samanlaisena pörrykkänä taas. — Kiusaa vaan tyttöä tyhjän päiten — ikäänkuin täällä ei vältettäisi semmoisina, kuin ollaan."
Jaakko tuumaili jo vähän mummoa kieltääkin, mutta ei kuitenkaan viitsinyt; — ajatteli, jotta joutaa tyttökin vähän kiusaantua. Niinhän tuota täytyy muidenkin — aikaisempienkin. On vielä tuokin ilma semmoista siunattua, etteihän tuota pääse työhönkään, jos tahtoisikin.
Taas lähti Jaakon suusta uusi savupilvi ja pari kolme pientä rengasta. Sitte hän uudestaan rupesi ajattelemaan ilmaa.
Ilma — niin no. Olkoonpa millainen tahansa. Mukavampihan tässä onkin uunin kyljessä kyhjöttää ja mitäpäs siitä työstäkään hyötyä lähtee. Talollisten hyväksihän se kaikki tulee kumminkin ja me, muonamiehet, vaan saamme heidän maitansa ilman aikojansa möyriä ja parannella, jotta ne sitte kasvaa töllöttävät täytensä joka syksy. Mutta eivät ne nyt tänä vuonna talollisetkaan pääse tuloillaan kehumaan, jos tätä sadetta vielä kuukaudenkaan päivät kestää.
Vähitellen siirtyivät siitä ajatukset leikkuusen yleiseen ja erittäinkin Olkkolan leikkuutalkoosen. Oli siellä kuitenkin talkoopäivinä vähän toisenlaista, kuin tavallisina päivätyöpäivinä. Ei silloin isäntäkään ärjynyt, ei äystännyt miehille laiskuudesta eikä muusta. Kävelee vaan pullo taskussa ympäri peltoa saralta saralle ja pienimmästäkin silmäniskusta heti arvaa milloin toisesta pieni naukku parhaalta maistuu. — Ei ole silloin emännälläkään kahvikuppi tiukassa, eikä silloin hänen korvansa halkea, vaikka talkooväki illan suussa nostaa semmoisen möläkän, jotta se virstojen päähän kuuluu. Kyllä ne silloin kestävät, mutta puhupas muulloin vähänkään kovemmalla äänellä, niin heti haukutaan. Kyll' ovat talkoissa mielinkielin väen kanssa, mutta ovatkin siihen sijaan muina aikoina kitsaita ja äreitä.
Uskalsivathan ne viime keväänä suututtaa itse Hevois-Mikonkin ja ajoivat hänet pois huoneistaan, kun Mikko ei antanut orittaan navetan tyhjennykseen. Mitäpäs se Mikko sitte niistä välittää, kun sillä on rahaa, kuin roskaa. — Onhan sitä muutamilla rahaakin, vaan eipähän ole minulla. Ei ole — ha-hauu! Mutta ei ollut Mikollakaan muuta kuin tyhjät nyrkit siihen aikaan kuin yhdessä oltiin Olkkolassa renkinä — ha-haa-auu! — kas kun lämpimässä rupeaa haukottamaan.
Kaisa kulki akkunan ohitse. Mitä lienee puuhannut siellä vesisateessa, mutta Jaakon mietteet kääntyivät Kaisaan. — Kun olisi tuo eukko silloin älynnyt ottaa Mikon minun asemastani, niin ehkä olisin nyt minäkin rahamiehiä ja Mikko täällä minun sijassani hautoisi kylkeään kiuasta vasten. Minä, pöllö, olin silloin vielä niin miestä mielestäni, kun Mikon sain pois laudalta. Hullu minä olin, kun otin eukon ja sain vielä elätettäväksi tuonkin mummon, ruojan, joka tässä aina soittaa suutaan niin Kaisalle kuin minullekin. Olisinpas siihen sijaan hankkinut hevosen, niin hätäkös nyt olisi eläessä. Jos mistä saisi siksikään rahaa, niin ihan paikalla ostaisin hevosen vielä nytkin. — Eiköhän tuota hevosta millään keinoin saisi irti nytkin? Kun olisi oikein ahkeraksi tässä lyöttäytyä — ja ehkähän ne loppua uskoisivat velaksikin — ehkä —
Sitte minä kauppamiehille vain vetää köyryyttäisin viina-ankkuria ja minkä mitäkin niinkuin Mikkokin. — On todemmastaankin sillä Mikolla oikeat kissan päivät, mutta hänellä ei olekaan ympärillään noita leivän mankujoita eikä muita huolia. Laulelee vaan kuormansa päällä niin kesä- kuin talvikaudetkin mahallaan ötköttäessään, ja herrassikaria poltella tupruuttaessaan, kuin meikäläisten täytyy nurkantakaisiin tyytyä. Mut ollapa minullakin hevonen, niin kyllä en mahtaisi talonpoikain töissä rehmiä, — ei "pois se", sanoi Tutjun Tiemu torakalle — kauppamiesten kanssa minä vaan kestiä kävisin niinkuin Mikkokin.