II
Keväällä.
Säälimätön ja jäly on Pohjolan talvi. Kevätpäiväntasaus on jo käsissä, mutta surkeasti ulvoo yhä suorahäntäinen susi jäällä aution saaren jyrkän rantakallion alla; eikä näytä vielä hetikään siltä, että talven valta vähäistäkään varvenisi. Pielisen pohjoista päätä ympäröivien juonteiden selänteiden takaa hiivii vaan yhä uudestaan esiin kasvoja kovasti viiltävä viima. Päästyään aukealle ulapalle ryöpsähdyttää se matkaansa parven keveitä, kimaltelevia lumikiteitä. Hurjissa, säännöttömissä pyörteissä karkeloiden ja hyppien kiitävät nuo lumihiuteet eteenpäin, kunnes peninkulmien päässä patoutuvat korkeiksi kinoksiksi pitkän Paalasmaan rantoja vasten. Tuulen kourissa ähkivät valittavasti aarniometsän valtavat aihkit ja tykässä oleva kuusikko karistaa pois oksiltaan enintä irtanaista luntansa. Kuni armoa anoen naksahtelee hädissään Törön saaren yksinäinen ja ainoa kelohonka, ja ojentelee alastomia oksiaan kohden lounaista taivasta.
Sieltä, muutamain vaaleanharmaiden pilvien raosta, kuumottaa haalean näköinen aurinko hiukan kuin kaukaisen tulisoihdun himmeä loimo, mutta itse päivän terää ei kuitenkaan näy.
"Kirpeätä on vielä tuo pohjoinen tuuli", murahtaa kelsiturkkinen talonisäntä kuormansa päältä, toisen rankakuorman perässä hölkkäjuoksua pistävälle ja hiljaa itsekseen hyräilevälle pojalle.
"No onkinhan tuo vielä", arvelee poika, "mutta ei minusta reen jalas enää ruikuta niin surkeasti, kuin tänä aamuna menomatkalla."
Isäntä istuu ääneti kauvan, mutta kotirantaan kohottaessa murahtaa hän taas: "eipä todellakaan taida ilma enää olla niin äleätä kuin äsken."
Vähitellen vaimenee tuuli tyynemmäksi ja pilvet paksunevat, mutta käyvät samalla mehevämmän näköisiksi. Näyttää kuin notkahtelisi taivas ja kohta alkaakin korkeudesta tippua valkoista vitilunta isoina, litteinä paloina. Ne leijailevat ilmassa hetkisen, laskeutuvat hitaasti jäälle ja muodostavat sille vähitellen tiivin peitteen, pehmoisen kuin haahkan höyhenistä. Yömpänä muuntuu lumen tulo römpsyiseksi räntäsateeksi. Jo alkaa ilmestyä vettäkin selälle. Tummanruskeaksi tulee kohta Pielisen vasta äskettäin niin vitivalkoinen ja puhdas pinta. Tuuli on kääntynyt ja unisena nuokkuu nyt hiljoikseen lenseässä etelätuulessa pullearintaisen Kekisaaren lakkapäinen petäjikkö.
Eräänä iltana seestyy kuitenkin sää vielä kerran. Väreilevät tähdet kiiluvat taas kirkkaina tummalta taivaalta, kunnes päivän tähti, idän härmäisistä huuruista yleten, himmentää niiden hiljaisen tuikkeen. Loivarantaisen lahdelman kupeella saa silloin Sariolan vanha Kala-Matti hiki päässä syteä made-avantoaan. Puhkeaahan se jää viimeinkin ja vaivalla saapi vanhus konttiin kootuiksi avannon reunalla ketturoivat limaskaiset ja tyhmän näköiset mateen-vonkaleet. Silloin alkaa kuulua hätäistä huutoa jostain etäältä, tuolta Nunnanlahdelta päin. Ei auta muu, kuin täytyy lähteä kulkemaan avuksi ääntä kohden. Vanhus varjostaa kädellä kilolta silmiään, mutta ei näe niin pitkälle kuin silmä kantaa mitään muuta, kuin kaikilla suunnilla päiväpaisteessa hohtavan lumiaavikon. — Se ei enää kuitenkaan ole ihan yksitoikkoista ja sileää, vaan niinkuin sanotaan lumi jo lainehtii. Päivä on näet hautovilla säteillään saanut toiset paikat pinnasta hieman alenemaan ja siten on se lumivaippaankin saanut syntymään omituisia koukeroita ja kuvioita, jotka nyt eri tavalla heiastavat takaisin niihin sattuvia säteitä.
Niemen kären kaarrettuaan huomaa ukko tuonnempana railon reunalle kohonneella vallilla jotakin mustaa. Hän ohjaa kulkunsa sitä kohti. Yhdistynein voimin saadaankin viimein vedestä ylös märkä, vilusta värisevä hevonen ja kastunut jauhokuli-kuorma.