Kalle Kilpi oli näet saanut urkituksi Iisakilta tietoonsa Iisakin salaisuuden tuon tytön kanssa. Sitte oli se Kalle ottanut selon siitä, että "tyttö", se oikea laulava tyttö, oli suostunut koko iäkseen rupeamaan torakumppaniksi muutamalle juopolle suutarille siellä kaukana sydänmaan kaupungissa. Kun Kalle vielä asettui asumaan samaan paikkaan, jossa "tyttökin" asui, niin hän joka kirjeessään oikein realistisesti kuvaili "millaiseksi paradiisiksi tuo tyttö olisi sinunkin kotisi tehnyt."
Iisakkia kauhistutti ja inhotti ja hän aikoi hylätä koko tytön. Mutta toisekseen, mitä yhteistä suutarin vaimolla oli hänen tyttönsä kanssa? Suutarin vaimo oli siellä pikkukaupungissa kasvanut otus, mutta hänen tyttönsä oli hieno ja sivistynyt nainen, niin miellyttävä ja suloinen ja sitte entäs se ääni!
Muut juoksivat oopperoissa ja Laulajaisissa kuulemassa yhtä ja toista, mutta Iisakki pysyi tytöllensä uskollisena. Hänen tyttönsä se laakeria niitti yleisöltäkin, vaikka laulu oli aiottukin ainoastaan Iisakille. Sanomalehtienkin täytyi tyttöä ylistää ja keksiä hänelle aina uusia nimiä. Mitäs ne nimet tekevät? Tyttöhän se kuitenkin oli tuo yleisön lemmikki, pysyväinen lemmikki, vaikka hänelle annettiinkin eri nimiä. Tyttönsä näki Iisakki näyttämöllä ja konserttisalissakin, tyttönsä aina, eikä koskaan muita. — Synti olisi ollut hylätä häntä, josta oli niin paljo huvia. Se olisi ollut samaa, kuin potkaista onnensa soppeen, mutta sitä ei Iisakki tehnyt, vaan eli onnellisena, hyvin onnellisena.
Kumisevanmäen mökki.
"Hyvä isä nähköön! Vieläkö sinä pattio vuoteella venyit ja minä jo olen astunut kolme virstaa edestakaisin — Kulmalan kauppamiehestä kahvin ostossa?"
Sillä tavoin tervehti eräs nainen pitkää, luisevaa miestä astuessaan ovesta Kumisevanmäen mökkiin. Mies ojensihe vähäsen vuoteellaan haukotellen, mutta ei antanut mitään vastausta. Tuskinpa sitä nainen lienee odottanutkaan, koska hän vaan ihan rauhallisesti rupesi kahvinkeittämispuuhiin.
Tyytymättömän näköisenä ja tylsin katsein katsoa tuijotti mies oveen, jonka vaimo oli jättänyt auki. Siitä syöksi sisään voimakas valovirta, seisahtui hiukan, mutta alkoi sitte taas rohkeasti tunkeutua joka soppeen. Päreillä paikattujen, likasen kirjavien akkunaruutujen läpi tunkeutui toisia valonsäteiden joukkoja ja ne panivat noesta mustuneet katon alaiset paikoitellen oikein kiiltelemään. Ikäänkuin pikkuisen suuttuneena tuosta parsien ja orsien välähtelemisestä, lähetti mies laipioa kohden suustaan oikein paksun, vaalean harmaan savupilven. Se taas pian muuntui hienoiksi, kiemurteleviksi säikiöiksi sekin, ja säikeet yhtyivät valon kanssa vallattomasti kisailemaan lattian ja laipion välillä.
Mies katseli vähän aikaa tuota, mutta se rupesi häntä väsyttämään. Täytyi siirtää silmänsä katsomaan, mitä se eukko nyt niin hartaasti häärii. — Paljo se jaksaakin puuhata tuo Maija Liisa ja kekseliäs se on, kuin kettu. Eikös nytkin vaan ole riuhtonut irti kahvinaulaa, vaikka koko talossa ei ole niin penniä rahan tapaista. Pulska se on kanssa näköjäänkin. Olisipa ehkä pulskempikin, jos sillä olisi pikkuista pienempi tuo mahan kellukka ja leveämpi otsa. Saisi se kentiesi tuo nenänykerökin olla hiukkasta kookkaampi, mutta on siinä semmoisenaankin paljo kauniita paikkoja. Leuka on pyöreä kuin kerä ja hampaat ovat terveet niin, jotta saavat selvän kovastakin kannikasta. Silmät sillä kumminkin ovat kaikista paraat, niin kiiltävät ja vilkkaat. On minulla kuin onkin kerrassaan pulska muija ja muutoinkin kaikin puolin terve työ-ihminen, kun vaan ei olisi niin kahviin menevä.
"Kuules Maija Liisa! Minkätähden sinä menit Kulmalasta asti niitä kahvia hakemaan?"
"Vielä häntä kysyy, vaikka tiedäthän sen sinäkin, juttu eivät kirkonkylän kauppiaat meille enää papuakaan velaksi uskoisi", vastasi Maija Liisa.