"Pilkkaa sinä vain asioita, joista et ymmärrä rahtuakaan", tuumaili Meyer, "mutta saat nähdä, että poika vielä viulunsa "kihnuttamisella" hankkii itsellensä paremman ja puhtaamman nimen, kuin sekä sinä, että isäsi vapaaherran talouden hoitajina".
Sormulainen punastui korviaan myöten ja sopersi: "mutta eihän hän paljaalla nimellänsä elä, eikä elätä vaimoansa?"
"Hän, veikkonen, elää viulullansa ja jos ei sen kautta varoja kokoontuisikaan, ei sekään suuria haittoja tee, sillä minä jätän kaikki rihkamani hänelle; ja jos et sinä, kuolemaani ennen, saa Sormulaa velattomaksi, niin tulee Jerikosta Sormulan perillinen, vaikka hän tytärtäsi ei saisikaan. Sinulle en näet aio jättää äyriäkään: nyt tiedät sen, tee siis kuin tahdot."
Kun asia oli semmoisen käänteen saanut, vaipui Sormulan herra ajatuksiinsa ja pyysi miettimisaikaa "edes pari viikkoa", johon Meyer mielellään myöntyikin.
Pari viikkoa oli sitten kulunut, kun eräänä päivänä Meyer lähetti
Jerikon pappilaan Kallen kanssa sopimaan lähtöpäivästä. Jeriko moni,
mutta ei tavannut Kallea kotoa. Hänen oli sanottu menneen Sormulaan.
Sinne lähti taas kerran rukkiukkokin.
Mitä rukkiukon ja Sormulan herran välillä sitten lienee tapahtunut, siitä ei kenelläkään ollut tietoa, mutta hyvin liikutetulta oli vanhus näyttänyt Sormulasta kotiin lähtiessään. Kotiinsa palaavaksi ei häntä näkynyt, ei kuulunut. — Jeriko odotteli kauan, mutta kun ei Meyer palannut, lähti hän ikävissään kävelemään. Hän meni hautausmaalle, ikäänkuin sanomaan jäähyväisiä äitinsä haudalle ja mielensä tuntui tänään erinomaisen raskaalta. Vaihdokas luuli syksyilman alakuloisuuteensa syyksi, sillä vinheä tuuli pudotteli tuontuostakin sateista liejuiselle tielle kellastuneita koivun lehtiä ja taivaskin oli synkässä pilvessä.
Hautausmaan näkö sopi hyvin yhteen hänen alakuloisen mielensä kanssa. Jerikon äitinsä haudalle istuttamien pihlajien lehdet alkoivat käydä kirjaviksi ja ahnaat tilhit olivat jo puoliksi hävittäneet nuo punaiset marjatertutkin. Haudankaivaja kiroili kuuluvasti "tuota siunattua vettä", jota oli näinä aikoina niin runsaasti tullut, ettei siltä enää "tahdo hautojakaan saada kuivina pysymään".
Haudankaivajan seura ei Jerikoa tuntunut huvittavan ja kun kalmuri asettui istumaan hänen viereensä puna Marjetta-vainajan haudalle, lähti poika kotiinsa.
Rukkiukko ei vieläkään ollut kotona ja kärsimättömänä, lähtöpäivästä selon saamisen vuoksi, odotteli Jeriko häntä. Ilta tuli ja pimeä vallitsi jo kaikkiaalla, mutta Meyeriä ei alkanut näkyä, ei kuulua. Vihdoinkin viimein kuului etäältä askelia. Ne lähenivät ja tuokioisen kuluttua töytäsi sisään maalarin Maija.
Hengästyneenä ja läähättäen selitti tulija: "vaihdokas, joudu pian Sormulaan. — Siellä on rukkiukko joko kuolleena tahi kuoleman kielissä — halvauksen kuuluu saaneen ja pappilan Kalle oli hänen löytänyt Riihimäen rinteessä, kun oli Sormulasta pimeässä kotiinsa päin ajanut — hevonen kuului säikähtäneen, eikähän tuo ihmekään — kuollutta ihmistä, pelkäähän sitä. — Joudu nyt vain pian, minä kerron tiellä tarkemmin, — lukkari vietiin jo sinne suonta iskemään. — No etkö sinä tulekaan — luulisipa sinun toki tahtovan olla hengen lähtöä katsomassa, mut oma asiasipahan se on — minä menen kuitenkin".