Selkäänsä sai nyt muorikin, Kunnekka itse tuolikin Pirstoiksi särkyi kädessään, Ja kappaleet vaan edessään.
* * *
Kuunvalo oli himmeä, Huoneessa puolipimeä, Kuitenkin siinä näkyi nyt, Mitä hän oli kyhännyt:
Sekaisin puurot, perunat, Sallatit, sillit, silakat, Ei mitään enää "koosia", Voi surullista "soosia".
Hän haki joka nurkan nyt, Vaan ketään kun ei löytänyt, Jo alkoi ukko pelkäämään Ja piti pakoon pötkimän.
Vaan ovi kun ei auennut, Sen vaimo oli lukinnut, Niin kauhu kiihtyi yhä vaan, Ja äijä alkoi huutamaan:
"Voi voi! — miss' olla mahdankaan! Mä pelkään! tulkaa auttamaan! Voi! missä vaimonikin lie! Mun pahat henget varmaan vie."
Vaan vaimo pysyi lymyssään, Ja oppipoika ihmeissään Tirkisti salaa nurkastaan: "Mikä nyt enää riivaakaan?"
Kun apua ei tullutkaan, Ei auentunut ovikaan, Hän permantoon taas rojahti, Ja siihen sitte nukahti.
* * *