»Minä tiedän ehkä paremmin kuin kukaan muu, että tänään on torstai ja huomenna perjantai. Tiedän myöskin sen, että ensi pyhänä on kirkossa yhteinen rippi ja ehtoollinen, mutta minulla ei ole aikaa odottaa niin kauan», sanoi Matti.
»Teillä on kaiketi jokin painava syy, joka kiirehtii?» kysyi rovasti.
»On — painava kuin vuori.»
Rovastin ääni muuttui virallisen juhlalliseksi:
»Jumalan palvelijana ja kuolemattoman sielunne autuuden nimessä minä kysyn: mikä se on?»
»Se on se, että minä huomenna, perjantaina, kellonkahtatoista lyödessä eroan tästä elämästä.»
Hänen täytyi pitää pieni väliaika ennenkuin jaksoi jatkaa:
»Kun on edessä näin pitkä matka, olisi eväät tarpeen, ja rovasti ymmärtää nyt, että minä en enää ensi sunnuntaina tarvitse muuta kuin multaa.»
Joku toinen olisi ehkä hymyillyt Matin vastaukselle, mutta rovasti oli ollut monen kuolinvuoteen ääressä ja nähnyt enemmän kuin moni muu. Hän katsoi kiinteästi Mattia silmiin, sitten miettivästi jonnekin toisaalle. Oliko tuo mies, jonka silmistä iankaikkisuus näytti kurkistavan kuin akkunoista, henkisesti raajarikko, taikauskon pimennoissa kituva kahlevanki — vai oliko hän kenties yksi niitä harvoja, joille jo armon ajassa on kohotettu kuoleman esirippua ja sallittu silmätä sellaista, mikä muilta on salattua.
»Oletteko ruumiillisesti terve?» kysyi rovasti vihdoin.