Kun Matilta itseltänsä ei saatu urkituksi tiedon muruakaan hänen merkillisen muuttumisensa aiheuttajasta, kun hänen ajatuskykynsä tuntui jotenkin selvältä eikä liioin huomattu hänessä ruumiillista sairautta, arveltiin syyn olevan syvemmällä: joku raskas rikos, joku salainen synti sydäntä painamassa. Unennäkijän avulla rohkeni emäntä vihdoin etsiä henkien maailmasta avainta miehensä sydämen lukittuun kammioon. Mutta ainoastaan sen verran raotettiin unennäkijällekin salaisuuden ovea, että hän saattoi selvästi nähdä vain »mustan akan». Hänelle oli kyllä näytetty paljon muutakin, merkillistä, mutta oli käynyt niin, että kun hän aamulla avasi silmänsä näkyvälle maailmalle, oli laskeutunut kuin sumu sen näkymättömän eteen, josta hämärästi häämötti muistiin vain autio tupa ja jokin silitysrautaa muistuttava esine.
Salamana välähti emännän mieleen, että Matin elämä oli tullut toisenlaiseksi heti mustalais-Riitan käynnin jälkeen. Näillä kahdella seikalla täytyi siis olla jotakin keskinäistä yhteyttä. Mutta mitähän se voisi olla? Mahdollisesti on isäntä loukannut ylpeää, pelättyä noita-akkaa ja tämä kostoksi siitä syytänyt hänen sieluunsa koko mustalaissydämensä synkät kirot; tai hän on luikertanut viekkaana käärmeenä ja houkutellut uhrinsa ottamaan taikapullosta turmion ryypyn. Mutta kun emäntä muisteli tarkemmin Riitan lähtöä talosta, ei tällainen johtopäätös tuntunut oikeutetulta. Hyvästellessään mustalainen oli kaksin käsin pusertanut pitkään ja lämpimästi isännän kättä, katsonut häneen kummallisesti, niinkuin sellaiseen, jota ei enää saa nähdä, ja — niin uskomattomalta kuin tuntuikin — mummon pikimustista silmistä oli tipahtanut kyyneliä maantien hiekkaan. Niin ei menettele se, joka vihassa eroaa.
Lisäksi: mitä merkitsivät autio tupa ja silitysrauta?
Loppujen lopuksi näkijän uni loi hämäryyteen pikemmin pimeyttä kuin valoa.
* * * * *
Kuta pitemmälle aika kului, sitä arvoituksellisemmaksi muuttui Matti. Kerran hän teki kaupunginmatkan, mutta kukaan ei saanut tietää, millä asioilla hän siellä liikkui. Eräänä päivänä hän toi kotiinsa kirjoitusmiehen, luovutti kirjallisesti talonsa vanhimmalle pojalleen, määräsi perintöosuudet nuoremmille lapsilleen ja elinkautisen eläkkeen vaimollensa. Kun kirjantekijä kummeksien kysyi, eikö isäntä itsellensä mitään eläkettä vaadikaan, vastasi tämä, että on olemassa toiset kirjat, joissa hänen eläkkeestänsä on huoli pidetty.
Paria päivää myöhemmin Matti valjasti hevosen ja lähti ajamaan kirkolle päin, ilmoittamatta tälläkään kertaa matkastansa muuta kuin sen, että hän saattaa palata kotiin vasta illalla.
Päästyään perille pappilaan hän astui rovastin virkahuoneeseen ja ilmoitti haluavansa nauttia herranehtoollista nyt heti.
Rovasti katsoi hetken aikaa ääneti tulijaa ja sanoi sitten:
»Minulla ei ole mitään sitä pyyntöänne vastaan. Mutta kun meillä on nyt torstai ja ensi sunnuntaina on kirkossa yhteinen rippi, niin ettekö voisi odottaa muutamaa päivää ja nauttia ehtoollista yhdessä seurakunnan kanssa?»