»Olisikohan se väärin, jos vaihtaisimme vähäksi aikaa vuoteita. Te tulisitte tänne ja minä tulisin sinne, että saisin vielä edes kerran, vaikka varkainkin, maata Susannan vieressä ja suudella salaa sen poskea. Minä en ole vielä kuullut sen ääntäkään, kun se koko iltana ei ole puhunut halkaistua sanaa.»
»Voi, rakas Esteri, kuinka mielelläni minä soisin sinulle sen pienen ilon, mutta ei se taida nyt käydä päinsä. Susanna on niin herkkäuninen, että se voisi herätä, ja jos huomaisi petoksen, niin se varmasti livistäisi ovesta ulos, ja otappas se jänis sitten kiinni pimeässä yössä.»
»Voisipa niin olla. Mutta jos minä sittenkin koettaisin houkutella
Susannan mukaani. Panisin sen kaupungissa kansakouluun.»
»Mutta minä en lähde!» kivahti Susanna niin kirkkaalla äänellä, että voi päättää hänen maanneen koiranunta koko keskusteluajan ja kuulleen kaikki. »Ja mummo puhui pitkää: Kallen ja minun välit alkavat olla jo kylmenemään päin.»
Esteri sai kuulla lapsensa äänen, mutta sen jälkeen alkoi tuvassa henkeä pidättävä hiljaisuus. Tovin kuluttua kuului lattialta syvä huokaus ja hiljaista, pidätettyä nyyhkytystä. Ulkona pimeässä yössä huokaili tuuli, ja silloin tällöin putosi raskas sadepisara helähtäen rikkinäiseen akkunaruutuun.
KELLO KAKSITOISTA
I
Mustalaisakka Riitta Hagertin viime käynnin jälkeen oli palstatilallisen Matti Pellonpään elämässä tapahtunut outo käänne. Kuin maailmanloppua odottaen hän kesken kesäkiirettä jätti miltei kaiken työnteon ja huolenpidon talon asioista vaimonsa ja lastensa haltuun. Itse hän istui tuntikausia kädet ristissä ja tuijotti milloin lattiaan, milloin kellon tauluun, synkkänä tarkaten osoittimien hidasta kiertokulkua. Siitä asemastaan hän saattoi äkkiä ponnahtaa seisaalle ja huitaista kiivaasti käsiänsä kuin karkoittaakseen luotansa jotakin vastenmielistä tai lausuakseen: turhaa lorua!
Oli taas hetken aikaa melkein entisensä, raatoi työtä kuin orja, mutta lamautui pian jälleen, istuskeli vähän paikassaan tai käveli rauhatonna metsissä ja kartanolla. Ajoittain Matin valtasi peloittava raivonpuuska, ikäänkuin hän olisi tahtonut taistella näkymättömiä voimia vastaan, mutta samassa heilahti tunne niin kauas hellyyden äärimmäisille rajoille, että hän kyynelsilmin halaili kissaa, koiraa ja muitakin kotieläimiä.
Vastoin entisiä tapojansa Matti ajaa körötti kirkkoon joka sunnuntai. Ei viinan pisaraa mennyt enää hänen kurkustansa alas eikä ainoatakaan kirosanaa kuultu hänen huuliltansa. Hänen kamarinsa pöydälle ilmestyi rinnan raamattu ja almanakka. Edellistä hän luki ääneen, että muutkin kuulisivat, jälkimmäisestä näytti laskevan vuorokausien lukua. Alkaen kuluvasta päivästä hän siirsi sormeansa eteenpäin rappu rapulta, kuiskaten samalla yhä ylenevän lukusanan, kunnes vihdoin ikäänkuin viimeiselle puolapuulle päästen iski sormensa johonkin salaperäiseen kohtaan almanakan lehdellä, hokien puoliääneen: kello kaksitoista, kello kaksitoista…! Näytti siltä, että samalla kun hänen lukemisensa taival raamatussa päivä päivältä piteni, se almanakassa aina askelen lyheni.