— Saattaa olla, että kuvani eivät oikein miellytä, mutta jaksat tai et, katsottavasi on kaikki mitä rullalla on, vastaa esittäjä ja jatkaa koneen pyörittämistä niin vinhasti kuin hänellä olisi erikoinen kiire päästä loppuun.
— Sehän näyttää, tuo mies, rikkoneen kaikki kymmenen käskyä, sanoi katsoja, kun kaappi vihdoin pysähtyi.
— Sen verran vain siitä syystä, että katekismuksessa ei ole useampia, kuului ivallinen vastaus.
— Mutta miten voi olla mahdollista, että ne ovat niin suuria, ne rikkeet, joita ennen ei ole huomannutkaan?
— Vesipisaran salaisuus. Olethan kuullut koulupojilta: kaikkea ei voi nähdä paljain silmin — linssi suurentaa.
Tik-tak-tik-tak — — —
Sitten se kuvakaapin näyttäjä, ikäänkuin lähemmäksi siirtyen, sanoo hajanaisesti:
— Turhaa on murehtia siitä, onko kello edellä vai jäljessä, oikeasta ajasta tullaan toisaalla huoli pitämään… Oh!… Ei sentään, ei vielä — yhtätoista se vasta paukuttaa… Niinkö — että kuulostaa kuin kirkonkelloa soitettaisiin… Yksi tunti voi olla lyhyt kuin silmänräpäys ja pitkä kuin ikuisuus… Kaikki nyt päähäsi pälkähtääkin, niinkuin se mustalais-Riittakin. Ämmä kai kiertää maailmaa niinkuin ennenkin ja ennustaa kuten ennenkin. Voi olla, että tapaatte toisenne vielä, te kaksi… Vaikeata on tietää, mitä ne siellä ulkoniityllä tekevät juuri nyt, kääntelevätkö karhoja vielä vai ajavatko jo heiniä latoon. Olisihan kyllä sopinut heittää hyvästit Eeva-Loviisalle ja anteeksi pyytää — niin, ja lapsilta myös. Mutta ei linnunsiivilläkään ehtisi ulkoniitylle enää… Hm — se siinä pöydällä syö piimänjätettä onnellisena tuopin laidalta, sillä on huoleton elämä, russakalla. Rattoisampaa kai sittenkin, että on läheisyydessä joku elävä olento ja silminnäkijä… Kyllä: aurinko paistaa vielä huomennakin ja ylihuomenna. Vai luuletko olevasi niin tärkeä henkilö, että auringon pitäisi itkien kätkeä kasvonsa sen vuoksi, että sinua ei enää ole.
— Ei enää ole…!
Tik-tak-tik-tak – – –