— Älä koske kelloon!… Ei aika siitä pysähdy tai peräänny, vaikka seisotatkin heilurin tai siirrät osoitinta takaisin… Ja mitä hyödyttää törmäillä edestakaisin tupansa lattiaa, takoa nyrkeillä päätään ja raastaa tukkaansa… Eivät valhettele, totta puhuvat silmäsi: kyllä haivenet kourissasi ovat omiasi, vaikka ovatkin vähän väriänsä vaihtaneet. Yhdessä tunnissa voi elää ja vanheta vuosikymmeniä… Hahaha…! Sinä naurat, Matti Pellonpää. No, pienemmistä syistä ja lujemmista päistä on ruuveja höltynyt… Itket — lapsena jälleen…
Tik-tak-tik – – –
Jopa vihdoin taisit löytää oikean otteen, Matti. Parastapa on painautua polvillesi siihen penkin viereen, kätkeä kasvosi käsiisi penkkiä vasten ja — miten se sanoikaan rovasti: turvautua häneen, joka on jo läpikäynyt oman pitkänperjantainsa… Kello kuului jo nostaneen lyömähakansa…
III
Pellonpään tupa oli uteliasta väkeä puolillaan. Nimismies istui pöydän päässä ja piti tutkintoa eilisen järkyttävän tapahtuman johdosta. Hänen edessään pöydällä oli vanha ruostunut silitysrauta, jonka muuan kulma oli veressä.
»Kaikki merkit viittaavat siihen, että tässä ei voi olla kyseessä muu kuin murha. Ja kun emäntä oman ilmoituksensa mukaan on ensimmäisenä tavannut vainajan, pyydän teidän totuuden ja omantuntonne mukaan kertomaan, mitä asiasta tiedätte», kehoitti nimismies.
Tehtyään aluksi selkoa miehensä maallisen vaelluksen kummallisista loppuvaiheista jatkoi emäntä:
»Kun Matti eilisaamuna toimitti minut ja koko väkensä heinäntekoon ulkoniitylle, oli minulla jo lähtiessäni outo aavistus, että hänellä on tänään jotakin entistä erikoisempaa mielessä. Vaikka meillä oli eväät mukana ja oli määrä viipyä iltaan asti, en saanut tunnoltani rauhaa, vaan täytyi lähteä yksin kotiin ennen muita. Tupaan tultuani näin mieheni polvillaan penkin edessä, pää penkkiä vasten kumartuneena. Ajattelin ensin, että hän on vaipunut rukoukseen, niinkuin hänen tapansa oli tehdä viime aikoina. Mutta kun katsoin lähemmin, huomasin, että Matti oli kuollut, ja hänen vielä aamulla ruskea tukkansa oli nyt lumivalkea, paitsi niistä kohdin, mistä se oli punaisen veren tahraama. Lattialla vainajan vieressä oli kauan sitten kadonnut silitysrauta. Kaiken tämän nähtyäni pelästyin niin, että tuskin jaksoin seisaalla pysyä, mutta kun siitä hiukan toinnuin, lähdin henki kurkussa juoksuttamaan sanaa naapuriin.»
»Emäntä siis on vakuutettu siitä, että tämä on talon silitysrauta?» kysyi nimismies virallisesti, pitäen murha-asetta kädessänsä.
»Kyllä. Mutta, niinkuin jo sanoin, se on ollut hukkateillä ties kuinka kauan.»