»Tuntuu olevankin hyvin ruokaisaa kessua Simon kukkarossa», kehahti isäntä. »Omia kasvuja kai?»
»Omien nurkkain tuotteita ovat.»
Vaiettiin hetkinen, piiput höyrysivät.
»Vai sateista kesää se Simo ennustaa», alkoi taas isäntä, mutta hänen ilmeessään ja äänensävyssään tuntui olevan jotakin kaksimielistä, jota Simo ei ymmärtänyt.
»Roskaisia ilmoja enimmäkseen», vakuutti hän.
Simo piti itseään kylän ainoana oikeana ilmain ennustajana ja hymähteli ylemmyytensä tuntien pikku tietäjäin lapsellisen haparoiville ennustusyrityksille. Pyytämättä hän kertoi isännälle alkaneen kesän ilmoista, milloin on poutasilmää sen verran, että kiirettä pitäen ehtii jotenkuten saada heinät latoon, milloin ruis heilimöi ja leikattavaksi kypsyy. Melkein huomaamatta hän siirtyi nykyisyydestä menneisyyteen, kuvaillen pääpiirtein koko entisen elämänsä:
»Isäni, mainittava ilmain ennustaja hänkin, nukahti jo minun nuorena ollessani. Mutta mahti ei mennyt maan rakoon, sillä ukko ehti jättää tietonsa perinnöksi minulle — muuta perintöä hänellä, lukuun ottamatta tätä polvesta polveen kulkeutunutta visaista piippua, ei ollut pojallensa jättääkään. Raadoin sitten renkinä, rakensin ja raivasin oman mökin, otin akan ja lehmän, ja niitä isältä saamiani tietoja omilla havainnoillani ja kokemuksillani kartuttaen aloin itsekin ilmoja ennustella, yleten sillä alalla vähitellen isän arvoon, ehkäpä askelta ylemmäksikin. Almanakat, varsinkaan nykyaikaiset, eivät tiedä ilmoista juuri hölynpölyä. Sen verran tuolla nyt näkyy kuitenkin harinetta olevan, että tänä vuonna ajetaan joulukirkkoon paukkuvassa pakkasessa.»
»Mistä Simo sen tietää?» tutkaisi isäntä.
Simo otti almanakan akkunan puitteesta ja näytti tupakkakukkaronsa neulalla isännälle kyseenalaista kohtaa.
»Jupiter, peeveli, näkyy kiertävän kuuta kuin paarma nautaa.»