Vastaamatta mitään nimismies alkoi kiirehtiä poislähtöä. Vähitellen hajautui muukin väki, kukin itsekseen ajatellen, että yksi solmu Matti Pellonpään sekavassa vyyhdessä oli avattu, mutta useampi oli jäänyt avaamatta.
VETO
I
Kylvettyään viimeisen ohrasitkaimensa Suvannon isäntä istahti peltonsa penkereelle huoahtamaan. Sattuipa hänen katseensa osumaan pellon alla olevalle lakealle niitylle ja kun näki siellä rotevan miehen suokirveellä iskevän ojan ääriviivaa harmaaseen rahkasuohon, vetäytyi isännän suu hymyyn, niinkuin tämä näky olisi johtanut hänen mieleensä jotakin huvittavaa. Hän nousi ja lähti kävelemään pellon ulkoaidan takaa johtavaa polkua metsään päin. Jonkun matkaa kuljettuaan hän tuli pienen aukeaman laitaan, jonka keskellä kyyhöttävä pieni harmaa mökki erosi kaltaisistaan sikäli, että tuvan päätyyn oli pystytetty korkeimman korpikuusen rungosta tehty suhteettoman pitkä salko. Sen yläosaan oli kiinnitetty ristiin kaksi pitkää nuolta, joista punaiseksi maalattu tähtäsi terävällä kärjellään pohjoista, sinisen ampuessa länttä kohti. Näiden yläpuolella oli ristissä kaksi lyhyempää nuolta väli-ilmansuuntia osoittamassa. Salon yläpäähän oli rautaiseen karaan kiinnitetty vihreäksi värjätty väkkärä mustine pitkine harakanpyrstöineen, ja ylinnä taivaan tuulissa kiekui viirinlehdellä iso punainen kukko.
Isännän astuessa tupaan istui akkunan pielessä paitahihasillaan vanha mies, syventyneenä kirjan tutkimiseen näköjään niin kiinteästi, ettei ollut huomaavinaankaan vieraan tuloa. Vihdoin hän kuitenkin heitti silmälasiensa yli katseen tulijaan, sulki arvokkaan hitaasti punakantisen kirjansa ja ripusti sen akkunan keskipuitteeseen riippumaan.
»Sanaa se mies vain katselee. Minkälaista kesän kuria Simon almanakka lupaa?» kysäisi isäntä tervehdittyään.
Hetkisen mietittyään Simo ruiskautti suustansa mustan syljen yhtä mustalle lattialle.
»Eipä juuri tuon parempaa. Vaan eikö tuo luvanne isännän almanakka samaa kuin minunkin», vastasi hän jotenkin tylysti.
»Kylläpä niin, mutta se on tuo almanakka, niinkuin tuo raamattukin, pienin ja isoin kirja, semmoista visaa, että niiden viisaudesta ei joka mies urkkaa otakkaan.»
Vasemman suupielen vetäytyessä tuskin huomattavaan hymyyn Simo nyökäytti hyväksyvästi päätänsä, mutta samalla hän heittää luinautti isäntään epäluuloisen katseen, olisiko tämän turpeassa naamassa vilppiä huomattavissa, ja ojensi vieraalle vaieten tupakkakukkaronsa.