»Mitäs herra vallesmanni tästä arvelee?»
Nimismiehen täytyi myöntää, että osat kuuluivat toisiinsa.
»Yksinkertaisen ymmärrykseni mukaan on asia näin: silitysrauta on joskus maailmanaikoina, ehkäpä juuri entisen savutuvan seiniä, valkaistessa, joutavana romuna ripustettu alempaa seinältä veistäjän tieltä tuonne ylös, ollut siellä noen peittämänä ja katon kannatinparrun suojassa näkymättömiin piiloutuneena ja unohtuneena. Naula on ajan oloon ruostunut, kannatusvoima heikentynyt, kunnes se viimein on katkennut.»
Asian valkeneminen — yksinkertainen kuin auringonnousu syysyön jälkeen, kosketti niin läheltä sivullistenkin sydämiä, että emäntä ei ollut ainoa, jonka silmissä välkkyi kyyneliä.
»Mutta jonkun on kuitenkin täytynyt käyttää silitysrautaa surma-aseena — niinhän nimismies arveli», kuului huomautus väkijoukosta.
»Epäilemättä; sillä miten vuosikymmeniä seinässä ollut naula olisi osunut itsestänsä taittumaan juuri sillä sekunnilla, jolloin Matti sen alle päänsä penkkiin painoi», lisäsi toinen.
»Kun minä eilisiltana pesin isännän ruumista, oudoksutti minua muun ohella se, että vainajan nyrkkiin puristetut kädet olivat turvoksissa ja kynsien alla musta veri. En ymmärtänyt syytä silloin, mutta olenpa nyt näkevinäni polvistuneen, järkensä menettäneen miehen tuossa penkin edessä jyskyttävän nyrkeillänsä seinään ja siten aiheuttamallaan tärinällä jouduttavan sen hiuskarvan katkeamista, jonka varassa silitysrauta enää riippui», arveli Malakias.
»Aikooko hän, haudan partaalla hoippuva mies, tehdä tyhjäksi luojan töitä?» heitettiin Malakiaalle syyttävä kysymys, johon tämä kuitenkaan ei pitänyt tarpeellisena vastata.
»Miten lienee. Mutta eiköhän vallesmannin virkavelvollisuus olisi nyt, kun johtolangat näyttävät viittaavan hyvinkin etäälle, vapauttaa syyttömät epäluulon varjostakin ja pistää kruunun kihlat sen oikean syyllisen ranteisiin», letkautettiin nimismiehelle.
»Heh!… Panna Kuolema kahleisiin…»