»Raakeli!»
»No mitä sitten?» kysyi tyttö hiukan kärsimättömästi.
»Otappas rihvelitauluni, jonka eilen puodista ostin, tuolta seinältä ja tule tänne penkille minun viereeni.»
Raakeli asettui penkille polvilleen vaarin viereen, kyynärpäät pöydällä ja kivitaulu edessänsä.
»Teeppäs nyt tuohon joku puustavi», pyysi Simo.
»Mikä puustavi?»
»Kai sitä on i:stä alettava.»
Kun Raakeli oli tehnyt kirjaimen, yllätti vaarin niin voimakas, äkillinen mielenliikutus, että hänen leukansa tärähteli ja silmät kävivät vesikierteelle.
»Muistui tässä mieleeni», puhui hän itkunsekaisella äänellä kuin mielenliikutuksensa selitykseksi, »muistui mieleeni se kaukainen sunnuntai-aamu, jolloin äitini alkoi minua opettaa lukemaan ja näytti minulle tikulla ensi kerran i:tä aapisesta. Nyt, kun alan tulla toistamiseen lapseksi, opettaa minulle i:tä tyttäreni tytär.»
Hän alkoi Raakelin tekemän mallin mukaan piirtää kirjainta vedet silmissä. Kivikynä ritisi ja ylöspäin työntää juruutettaessa kirkui niin ilkeästi, että hampaita vihloi, taulun pinnasta kirposi kirppuina pieniä sirusia, käsi alkoi vapista ja hiki kihota otsaan. Mutta i:n pistettä tehdessä kuului: rits! ja kivikynä oli poikki.