»Ei saa painaa kovasti, niin sanoi opettajakin koulussa», neuvoi
Raakeli.
»Eihän se kyllä kynä ole aatran kurki painettavaksi eikä sen jälkien tarvitse olla juuri pellon vakojen syvyisiä, mutta se on raskas työmiehen käsi», puolusteli vaari.
Käyttäen pyyhkeenä paitansa hihaa hän hankasi pois ensimmäisen tekeleensä kyynelkarpalolla, joka hänen tietämättään tipahti silmästä taululle, teroitti puukollaan kynän ja yritti uudestaan. Kun hän sitten kotvan yksin harjoiteltuaan näytti ujostellen kuin koulupoika ensimmäisiä aikaansaannoksiaan alkamallaan vaikealla tiellä, silmissä nöyrä, melkein armoa anova ilme, täytyi Raakelin myöntää, että jotkut noista viivoista muistuttivat i:tä, mutta useimmista ei tiennyt, mitä ne mahtoivat olla. Pitkiä ne vain olivat, puolen taulun korkuisia, pisteetkin päissä pitempiä kuin tavallinen i.
Siitä se alkoi. Vaarista ja Raakelista tuli siksi kesäksi hyvin läheiset toverit. Kaiket pyhät ja usein arki-iltoinakin he istuivat päät yhdessä tuvan pöydän päässä ja pitivät koulua, Raakeli opettajana ja vaari oppilaana. Tytön kävi väliin oikein sääliksi vaarin väsymätön vaivannäkö. Ei hän luullut niin iäkkään miehen oppivan enää ollenkaan kirjoittamaan jäykillä sormillaan, jotka jo alkoivat vanhuuttaan vapista. Mutta siitä näki, että kun on oikea peräänantamaton into ja ahkeruus ja usko asiansa onnistumiseen, niin vuortenkin pitää tieltä väistymän.
Mikkelin päivään mennessä oli Simo jotenkuten oppinut kaikki pienet kirjaimet ja lisäksi numerot. Kun Raakeli silloin haukotellen huomautti, että nyt pitäisi kai sitten alkaa isoja kirjaimia harjoitella, sanoi vaari, että niiden oppimiseen ei taitaisi hänen lyhyt jäljellä oleva elämänsä enää riittää, eikä se ole tarpeellistakaan, hänen tarkoituksiinsa välttää, kunhan osaa pienetkin puustavit ja numerot.
Simolla oli nyt bailussansa se terävä tutkain, jota hän oli kaivannut. Urkittuaan lisäksi tietoonsa, että pohjalaiselta se puuttui kokonaan, saattoi hän mielestänsä katsoa luottamuksella tulevaisuuteen.
III
Siitä puhuttiin ensin kotikylässä, sitten naapurikylissä ja lie siitä kulkijoitten kera levinnyt huhu rajapitäjiin asti — Simon ja Jaskan vedonlyönnistä. Oli vihdoinkin tapahtunut se välttämätön yhteenotto, jota Simo oli jo vuosikauden jännittyneenä odottanut. Eräänä keväisenä pyhäiltana oli kylän miesväkeä tapansa mukaan kokoutunut Suvannon tupaan, Simo ja Jaska muiden mukana. Usuttaakseen ennustajat yhteen oli muuan mies aluksi kysäissyt, tietävätkö nämä, millaisia tämän kesän ilmat tulevat olemaan. Heidän viimekeväiset ennustuksensahan olivat yhtä ristiriitaisia kuin kesän sekalaiset säätkin, niin että kumpikaan ei oikeastaan voittanut, pikemminkin joutuivat molemmat häviölle.
»Kypsää tulee», oli Simo heti tokaissut, vieläpä sanonut tarkalleen sen kesäisen yönkin, jolloin halla vierailee.
Pohjalainen oli silloin pilkallisesti nauraa hohottanut ja sanonut: